"Kovin pieni se on", sanoi Anton pahojen aavistusten valtaamana.
"Kuulkaahan nyt, hyvä mies", huusi Fink ankarasti veneenrakentajalle, joka saapui heidän luokseen, lakki kunnioittavasti kourassa, "meidän henkemme tulevat teidän omalletunnollenne, sillä tuo teidän kaukalonne hukuttaa meidät ehdottomasti, ja teidän pölkkypäisyytenne on siihen syynä."
"Herra hyvä", vastasi taitoniekka päätään pudistellen, "minähän rakensin purren aivan teidän ohjeidenne mukaan."
"Hittoja kanss'", torui Fink, "ja rangaistukseksi pitää teidän itsenne lähteä meidän kanssamme vesille. Tulette huomaamaan, kuinka oikein ja kohtuullista on, että hukutte yhdessä meidän kanssamme."
"En vainenkaan, herra hyvä, sitä en tee", vastasi mies päättäväisesti, "tällä tuulella en vain minä rohkene lähteä vesille."
"No jääkää sitten maihin ja keittäkää lapsillenne puuroa höylänlastuista. Antakaa masto ja purje tänne." Fink pystytti pienen maston veneeseen, katsoi että purjeiden kuutit juoksivat liukkaasti reikien läpi ja että taljat olivat tiukalla. Kaikki purjehduskompeet huomattiin olevan tyydyttävässä kunnossa. Sitten hän irroitti maston ja purjeen uudelleen, laski ne veneen pohjalle, heitti muutamia rautaharkkoja painolastiksi, kiinnitti peräsimen, tarttui pitkään airopariin ja osotti Antonille tämän paikan. Sitten hän pani airot toimimaan ja souti merimiehen tarmokkuudella rannasta keskelle virtaa. Hän pani kurpitsinkuoren tanssimaan aalloilla rakentajain ja muiden rannalla olijain suureksi hauskutukseksi ja lausui tyytyväisyytensä Antonin pelkäämättömään ryhtiin. "Köliveneellä pääsee kulkemaan vasten virtaakin", hän sanoi, "ja sitäpä tahdoin noille yömyssyille juuri todistaakin." Sitten hän asetti maston jälleen paikoilleen, levitti purjeet, antoi oppilaalleen halkaisijan kuutin käteen ja opasti häntä, miten hänen piti tiukentaa ja hellittää. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin, milloin täyttyivät pienet purjeet ja kallistivat veneenlaidan vedenpintaan asti, milloin taas löivät avuttomasti mastoa vastaan. "Kurja sielunmurhaaja tämä kaukalo vain on", huusi Fink ärtyneenä, "me painumme valtoinamme tuulen myötä ja kellistymme siunaaman perästä veteen."
"Jos niin käy, niin ehdotan että käännymme ympäri", sanoi Anton väkinäisen huolettomasti.
"Ei pelkoa", virkkoi Fink kylmäverisesti, "minä saatan meidät kyllä maihin tavalla tai toisella. Osaattehan te toki uida?"
"Niinkuin lyijykimpale", vastasi Anton. "Jos kaadumme, niin painun varmasti pohjaan. Teillä tulee olemaan aika puuha saadaksenne minut ylös kiskotuksi."
"Älkää vain missään tapauksessa tarrautuko kiinni minuun, jos veteen joudumme", opetti Fink; "se olisi paras keino meidän kummankin päästä tästä maailmasta eroon. Odottakaa vain rauhallisesti, kunnes nostan teidät pintaan. Muuten ei haittaa, vaikka riisutte takin ja saappaat yltänne; vedessä on mukavampi olla ilta-asussaan." Anton noudatti tottelevaisesti saamaansa ohjetta.