Ja opetus kävi vanhukselle kohta oikein sydämen asiaksi. Niin todellakin — sydämen. Sillä vaikka hänestä tosin oli tullut hyvin huono ihminen, jonka sielusta olisi ollut vaikea kynttilänkään valolla löytää mitään hyvää, niin ei se musta kuonakimpale, jota hän kantoi rinnassaan tavallisen lämminverisen ihmissydämen asemasta, ollut vielä tyyten tauonnut hehkumasta; hänellä oli tosin sammumaton tarve vihata, mutta samalla myöskin yhtä polttava tarve saada toisten ihmisten kiitosta ja tunnustusta. Monista pitkistä vuosista hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus näyttää laajoja tietojaan ja henkevyyttään ja herättää niiden kautta toisessa lähimmäisessä jonkinlaista ihailevaa palvontaa. Kerran hän oli ollut sivistynyt ja terävä-älyinen lakimies; hänen tietojensa temppeli oli hänen lankeemuksensa jälkeen ja kurjan elämänsä aikana pahoin rappeutunut, mutta siitä oli edelleenkin tarpeeksi pirstaleita jälellä tehotakseen väkevästi tuohon nuoreen villi-ihmiseen; ja tuntien jonkinlaista surumielistä iloa — jalointa tunnetta, mitä tuo kurja mies oli pitkiin aikoihin kokenut — hän avasi nuorukaiselle henkensä raunioituneen temppelin ovet selki selälleen. Veitelin kunnioittava tarkkaavaisuus imarteli hänen turhamaisuuttaan, hän rupesi ajattelemaan tuota veitikkaa sukulaisolentona, ja vähitellen hän rupesi oikein pitämäänkin juutalaisnulikasta, vaikka hän itse kylmäverisesti ivailikin tuota kiintymystään.

Pian kävi vanhukselle oppilaansa mielenkiintoisemmaksi kuin kukaan muu kuolevainen. Kärsimättömästi hän odotteli iltahetkiä, jolloin alotteleva liikemies saapui oppitunnilleen; kävipä joskus niinkin uskomattomasti että hän säästi tähteitä illallisruuastaan ja viinapullostaan Veiteliä varten, ja nähdessään juutalaisnulikan ahmivan nälkäisesti kylmää lihaa yksinäisen talikynttilän väpättävässä valossa tunsi vanhus sydämensä lämpiävän. Ja kun Veitel oli kerran pahalla säällä kylmettynyt ja makasi kuumeen kourissa ohuella olkipatjallaan ja vanha päällystakki peitteenään, sattui niin tuiki ihmeellinen tapaus, että vanha herra toi höyhenpatjan — jonka hän erikoisen huomattavana henkilönä oli saanut isännältä käytettäväkseen — omasta vuoteestaan ja levitti sen nuoren miehen ylle; ja kun Veitel kiitollisesti hymyili hänelle, kävi vanhuksen sydän jälleen iloiseksi.

Veitel ansaitsikin nämä ystävyyden kipinät, jotka vanhan herran rinnassa olevasta kuonakimpaleesta suitsivat, sillä hänkin puolestaan omisti hänelle harrasta kunnioitusta, jollaisesta harva kehuttu opettajakaan voi ylpeillä. Hän tarjoutui parantamaan vanhuksen vaatevaraston sisäänostohintaan ja kamppaili kuin henkensä edestä tinkiessään sopivan päällystakin hintaa, jotta herra Hippus saisi sen niin huokeasta kuin suinkin; muuten perin harvinaisessa anteliaisuudenpuuskassaan hän meni niinkin pitkälle, että täytteli ahkerasti vanhuksen alati tyhjentyvää viinapulloa, koska tiesi sen olevan opettajansa heikon puolen; hän otti hänet uskotukseen pienissä liikemiestoimissaan, toipa välistä illoin kotia tullessaan hänelle vähäisiä lahjojakin, ja kerran erään onnellisen liikepäivän päätyttyä hän juoksi läheiseen lihakauppaan hankkiakseen vanhukselle itsensä pahoin inhoamaa läskimakkaraa. Tosin ei tämäkään sydämellinen ystävyyssuhde ollut vallan okaita vailla. Vanha herra ei aina malttanut olla purkamatta sapekasta luontoaan oppilaan kustannuksella, ja Itzig vuorostaan antoi opettajalle rumia nimiä, kun tämä oli kesken opetusta vaipunut liiaksi seurustelemaan viinapullon kanssa. Mutta ylipäänsä sopeutuivat molemmat kunnonmiehet mainiosti yhteen ja kävivät vähitellen toisilleen kerrassaan korvaamattomiksi ystäviksi.

Veitel oppi niinä kuukausina, jolloin Hippuksen oli asianhaarain pakosta pysyttävä lymyssä, muutakin kuin vain kehnoja veijaritemppuja. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan saksaa paremmin kuin ennen, lueskelipa hän toisinaan kirjojakin, joita hän oli hankkinut Hippukselle eräästä pienestä lainakirjastosta; varsinkin hän luki erikoisella mielenkiinnolla seikkailuja maalla ja merellä, Amerikan valloitushistoriaa ja muuta jännittäviä juttuja, joihin hänen vilkas mielikuvituksensa voi yhdistää kaikenlaisia liikekeinotteluja. Opettajaltaan hän sai paljon perusteellisia selvityksiä ihmisten ja kansojen elämästä, myöskin sen valtion oloista, jossa hän itse eli ja josta hän siihen asti oli varsin vähän tiennyt. Täten hän muutamassa harvassa kuukaudessa kehittyi siinä määrässä, ettei se jäänyt herra Ehrenthaliltakaan huomaamatta.

Tämä arvonmies pani vähitellen merkille, että Veitelin ulkonainen esiytyminen muuttui vähemmän eriskummalliseksi, että hän puhui ja kirjoitti saksaa entistä paremmin ja varsinkin että hän liikeasioissa osotti varmuutta ja lainopillista asiantuntemusta, jotka hänen veroiselleen oppipojalle olivat kerrassaan tavattomat. Herra Ehrenthal puheli näistä muutoksista perheväelleen jokseenkin samaan sävyyn kuin maanviljelijä kehuu siitossonninsa lupaavia rotuominaisuuksia, ja neljännesvuoden koeajan päättyessä hän omasta ehdostaan lupasi, että saappaiden harjaaminen ja oven takana syöminen saivat tauota ja että hän oli suostuvainen antamaan oppilaalle paikan liikekonttorissaan ja maksamaan hänelle ruokarahain lisäksi hiukan palkkaakin.

Veitel vastaanotti nuo kauan ikävöimänsä edut sangen pidättyvästi; hän kiitti nöyrästi hyväntahtoista isäntäänsä ja lupasi kaikkea mahdollista nykyisyydessä ja vastaisuudessa, mutta lisäsi: "Vielä yhtä asiaa pyytäisin herralta; se on kyllä suuri pyyntö, mutta pyydän teidän suosiollisesti sitä kuulemaan. Tahtoisin saada kunnian syödä kerran viikossa herra Ehrenthalin pöydässä. Koska te osotatte minulle muuten niin paljon hyvyyttä, niin toivon että sallisitte minun oppia, kuinka hyvässä seurapiirissä on käyttäydyttävä ja miten ylhäisten ihmisten kanssa tulee syödä. Voitte sen vähentää ruokarahoistani, jotka hyvyydessänne olette minulle luvannut."

Ehrenthal pudisteli päätänsä kuullessaan noin rohkean vaatimuksen ja sanoi: "Ensin on minun puhuttava asiasta rouvani kanssa, onko hänen mielestään oikein, että saat sivistyä meidän pöydässämme. Odotahan täällä, kunnes olen puhellut hänen kanssaan." Hän lähti vaimonsa puheille ja esitti tälle Veitelin toivomuksen maailmanmiehen kylmällä sävyllä, siten osottaen, kuinka tavaton ja eriskummallinen tuo toivomus hänestä oli. Mutta sydämessään hän kyllä oli sille suosiollinen, sillä hänestä oli eduksi kiinnittää tuo uuttera mies läheisesti liikkeeseen. Vaimolleen hän ei kuitenkaan rohjennut tätä haluaan ilmaista, koska rouva Ehrenthal omisti enemmän sivistystä ja maailmantuntemusta kuin hän itse, ja oli varsinkin kaikissa ylhäistä esiytymistä koskevissa seikoissa pätevä asiantuntija. Hän oli näet erään suuren pääkaupunkilaisen kangaskauppiaan tytär ja hänellä oli varsin kehittynyt maku, mitä kaikkiin muotiuutuuksiin, teeiltoihin, pöytäkelloihin, huonekalukankaisiin ja sen sellaisiin asioihin tuli, joiden kautta sivistynyt ihminen eroaa tökeröstä moukasta. Mutta vastoin herra Ehrenthalin odotusta ei Veitelin pyyntö näyttänyt suurestikaan ihmetyttävän hänen aviopuolisoaan. Se olisi ollutkin luonnotonta, sillä Veitel oli osannut pujottautua talon rouvan suosioon kerrassaan tavattomalla palvelusintoisuudellaan, vaitiolollaan eräiden tärkeiden pikku asioiden johdosta ja osottamalla mitä hartahinta kunnioitusta tätä ylhäistä vallasnaista kohtaan. Siksipä rouva Ehrenthal vastasi miehelleen: "Jos tuo nuori mies tahtoo sivistyä meidän perheessämme, niin ei hän sen parempaa paikkaa mistään löydäkään. Ja koska hän on sinulle avuksi liikkeessäsi, niinkuin sanot hänen olevan, niin on sinulle itsellesikin vain eduksi, että hän oppii syömään ja puhumaan ihmisten kanssa."

Tämän ratkaisun tuloksena oli, että Veitel sai kutsun saapua seuraavana sunnuntaina isäntäväen pöytään syömään hanhipaistia. Ja kun hän astui ruokasaliin yllään paras niistä kuudesta pitkästä takista, jotka hänellä sillä erää oli yksityisessä kauppavarastossaan, uusi valkea hattu kädessä ja pystykauluksinen pumpulipaita syvään kaarretun liivinrinnustan alla, esitteli herra Ehrenthal hänet perheelleen seuraavin arvokkain sanoin: "Nuori Itzig on otettu liikkeeseeni kirjanpitäjäksi. Senvuoksi hänen ei sovi enää auttaa taloustoimissa, ja säädyllisyys vaatii, että kohtelemme häntä tästälähin kuin sivistynyttä ihmistä ainakin. Voitte istua tuonne pöydän alipäähän, rakas Itzig."

9.

Eräänä lämpimänä kesäiltana sanoi Fink konttoriajan päätyttyä Antonille: "Tahdotteko tänään lähteä minun kanssani ulos? Minä aion virralla koetella uutta venettä, jonka olen rakennuttanut itselleni." Anton oli kohta valmis. Nuorukaiset hypähtivät ajurin vaunuihin ja ajoivat virran rantaa pitkin kaupungin ylälaitaan, missä asui pieni siirtokunta lauttureita ja kalastajia matalissa mökeissään. Fink osotti kädellään pyöreälaitaista purtta, joka uiskenteli virrankalvolla kuin mikäkin iso kurpitsinkuori, ja sanoi alakuloisesti: "Tuossa se pesuvati on, mokomakin kummitus. Veistin itse mallin veneenrakentajalle, koska kölillä varustettu vene on jotain tavatonta täällä päin; annoin sille taulapäälle kaikki mahdolliset ohjeet ja mittasuhteet, ja tuollaisen haahkanmunan hän sitten muni maailmaan."