"Ei, ei, minä olen vain hyvin typerä, mutta tahtoisin mielelläni tulla viisaaksi", sanoi Veitel Itzig.

"Merkillinen mies tosiaankin", huomautti vanha herra huolettomasti ja nykäsi rillinsä jälleen ylös katsahtaakseen Veiteliä oikein visusti, niin että silmälasien kylmä kiilto rupesi melkein pelottamaan nuorukaista. Hyvän aikaa häntä tarkasteltuaan vanhus viimein sanoi alentuvalla sävyllä: "Mitä sinä taidoksi sanot, poikaseni, se ei ole muuta kuin laintuntemusta ynnä älyä osata käyttää lakia omaksi hyödykseen. Ken sen ymmärtää, hänestä tulee maanpiirin suurmiehiä; mikään ei estä häntä tulemasta sellaiseksi, sillä häntä ei voida hirttääkään." Näin sanottuaan vanhus naurahti ilkeätä naurua, joka karmi yksin kelpo Veitelimmekin pintaa, vaikka sitä ei juuri voinut huomata hänen liikkumattomista kasvolihaksistaan.

"Ei ole niinkään helppoa, poikaseni", jatkoi pieni vanhus selitystään, "oppia kiertämään lakeja; se taito saavutetaan vasta pitkällisen harjautumisen kautta, ja siihen tarvitaan älykästä päätä ynnä päättäväisyyttä iskeä juuri ratkaisevana silmänräpäyksenä, ja ennen kaikkea tarvitaan sitä ominaisuutta, jota oppineet sanovat lujaksi luonteeksi." Jälleen kävi oppimestarin suu nauruun.

Veitel tajusi, että hän nyt oli tullut tärkeään käännekohtaan elämässään; hän vei käden taskuunsa ja puristi sen kiihkeästi vanhan rahalompakon ympärille. Sarja hurjia ja tuskallisia tunteita ja kuvitelmia kulki salaman nopeudella hänen sielunsa läpi. Hän ajatteli vanhaa äitiään Ostraussa, rehellistä kelpo muoria, joka oli myynyt kultakäätynsä hankkiakseen pojalleen nuo kuusi tukaattia tulevaisuuden siemeneksi; hän oli tänä hetkenä näkevinään äiti vanhuksen edessään siunaavana häntä viljavin kyynelin ja varoittaen: "Veitel, maailma on niin paha; ansaitse leipäsi rehellisesti, Veitel!" — Hän näki harmajan isänsä makaavan kuolinpaareillaan, valkea parta ulottuen pitkältä laihalle rinnalle — ja hänen täytyi haukata henkeä. Noita viittäkymmentä taaleriakin hän ajatteli; kuinka paljon vaivaa ne olivat hänelle maksaneet, kuinka monesti hän oli niiden takia saanut juosta asioilla, kuinka häntä oli ivattu ja solvattu, jopa uhattu lyönneilläkin kuin mitäkin kiusallista vaapsahaista. Mutta kun viimeinenkin noista kuvista oli kulkenut hänen sielunsa läpi, tempasi hän lompakon kiivaasti taskustaan ja huusi säkenöivin silmin: "Tässä on rahat!" Ja nuo sanat sanoessaan hän tunsi aivan selvästi, että nyt hän sitoi itsensä irroittamattomasti johonkin pahaan, että jokin näkymätön mutta hirvittävä paino laskeutui hänen rinnalleen. Mutta tuokaan ei häntä enää kammottanut, hän oli tehnyt päätöksensä ja tahtoi pysyä siinä. Tuskinpa olivat ne nuoret herrat, jotka huvikseen olivat potkineet tuota tungettelevaa juutalaisnulikkaa alas portaistaan, tulleet ajatelleeksi, että heidän pilkalliset sanansa olivat hurjistuneessa sielu parassa herättäneet eloon demoonin, joka vastaisuudessa tuli syöksemään heidät itsensä kurjuuteen ja turmioon.

Kului tuntikausia, kynttilä oli palanut hyvin matalalle, ja sen punertavassa valossa Veitel istui tuossa autiossa tuvassa yhä edelleen, kuunnellen suu auki, loistavin silmin ja punoittavin poskin vanhan mestarin opetusta. Ja kuitenkin vanhus puheli asioista, joista useimmat kuolevaiset hyvin pian ikävystyvät — tavallisista velkasitoumuksista.

Kynttilä oli palanut loppuun, pieni vanha herra oli tyhjentänyt Veitelin jälleen täyttämän paloviinapullon ja oli sitten pitkästä puhelusta väsyneenä nukahtanut olkipatjalleen; mutta yhä istui Veitel vielä jakkaralla pöydän ääressä. Tänään hän ei ajatellut tavallisia asiakkaitaan, ei edes murehtinut vanhukselle maksamiaan suuria rahoja; hän oli vain kirjoittelevinaan mustille seinille velkakirjoja, joissa asettaja sitoutui niin monin sanoin kuin suinkin mahdollisimman vähäiseen vastuuseen; ja hän kirjoitteli tunnusteita lainaamistaan rahoista, joissa hän huomaamattomien lisäyksien kautta teki velkasumman suorituksen kokonaan riippuvaiseksi hänen mielivallastaan. Näissä mietteissä hän istui kauan lyijynraskaassa pimeydessä, kunnes isoja hikipisaroita alkoi tippua hänen ohimoiltaan. Silloin hän avasi puiselle parvekkeelle vievän oven, astui sinne ja kaiteeseen nojautuen katseli hämärän läpi sysimustaan veteen. Ja jälleen hän kirjoitteli velkasitoumuksia vastapäätä olevain talojen synkkiin varjoihin, ja hän kirjoitteli laskuja tummaan vedenkalvoon, kunnes hänen väsynyt ruumiinsa viimein lysähti kokoon ja hän nukahti parvekkeen nurkkaan, nojaten kuuman päänsä seinälaudoitusta vastaan. Kylmin henkäyksin kulki yötuuli virran yli, ja alhaalla poreili hiljainen aallokko valittavasti äännähdellen pohjaanlyötyjä paaluja ja vanhain talojen ulkonemia vastaan. Mitä hän oli varjoihin kirjoittanut, se hämmentyi järkiään, ja mitä hän oli vedenkalvoon piirrellyt, se huuhtoutui näkymättömiin; ja sittekin oli hänen sielunsa tänä yönä sitoutunut velkasopimukseen, joka kerran tultaisiin häneltä perimään takaisin korkoineen ja koronkorkoineen. Tuuli ulisi ja myrsky mylvi — nuo ikuisen velan hurjat muistuttajat ja korkeimman tuomioistuimen rankaisevat sanansaattajat.

* * * * *

Tuosta ikimuistettavasta yöntienoosta lähtien Veitel jouduttautui joka ilta kiireesti majapaikkaansa, jossa liiketyylin opiskelua uurastettiin täsmällisin oppitunnein. Rillinokka vanha herra oli perusteellinen oppimestari, vekselioikeuden ja hypoteekkiasetusten syvimmätkin salaisuudet hänellä oli tiedossaan, hän tunsi jok'ainoan hiirenkolon, johon juonikas mies voi vetäytyä lailta turvaan, hän oli harjautunut kulkija kaikilla piilopoluilla, joilla pystyvä äly voi välttyä noudattamasta laillisia sitoumuksiaan. Hänen opetusjärjestelmänsä myöskin oli mestarillinen. Asiakirjoja laatiessa ja liike-elämän sitoumuksia suunnitellessa hän otti lähtökohdaksi tavalliset jokapäiväiset muodot, tutustutti opetuslapsensa kaikkiin kulloinkin kyseeseentuleviin lakipykäliin ja teki valaisevin esimerkein opetuksensa miellyttäväksi. Sitten vasta hän opasti oppilastaan jokaisen lakipykälän kohdalla, jokaisessa yksityistapauksessa käyttämään pieniä älykkäitä apukeinoja, joiden avulla pääsi selviytymään vapaaksi annetusta sitoumuksesta. Joka ilta Veitel kirjoitteli muistikirjaansa joitakin kallisarvoisia resehtejä, asiakirjojen kaavakkeita, jotka eivät velvoittaneet allekirjoittajaa mihinkään, ja toisia samanlaisia, jotka velvoittivat tunnustajan paljon enempäänkin kuin mitä kirjoitetut sanat sisälsivät. Välistä vanha herra kirjoitti itsekin sellaisen taidesepityksen ja antoi oppilaan jäljentää sen, ja jäljennöksen valmistuttua hän poltti oman luonnoksensa tarkoin tuhaksi. Kun vierasmajassa, sattui olemaan outoja vieraita, vetäytyivät opettaja ja oppilas johonkin nurkkaan ja keskustelivat kuiskaamalla, ja tämä salamyhkäisyys herätti toisissa läsnäolijoissa mitä suurinta kunnioitusta, sillä Veitelin oli tapana jälkeenpäin selittää heille ottavansa vanhalta herralta opetusta kirjanpidossa ja muissa samanlaisissa hyödyllisissä taidoissa.

Mitä Veitel sai vähitellen tietoonsa oppimestarinsa nimestä, henkilöstä ja kohtalosta, kerrottakoon tässä lyhyesti. Herra Hippus oli aikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. Hän oli nuorempana ollut paljon käytetty asianajaja pääkaupungissa. Suuren kaupungin liikemaailmassa saa jokainen asianajaja pian oman määrätyn maineensa — maineen, joka voi olla yhtä epävarma kuin laulajattaren tai tanssijattaren nauttima suosio, mutta joka siltä on mieluisena puheenaiheena laajoille ihmisryhmille. Herra Hippusta pidettiin erittäin taitavana ja avuliaana molempiakin riitapuolia kohtaan, milloin niin vaadittiin, ja kieltämättä mitä päättäväisimpänä ja rohkeimpana miehenä alallaan, kun arveluttava juttu oli väännettävä "hyväksi" jutuksi. Alussa hänellä oli yhtä vähän halua ja taipumusta kuin kaikkein tunnollisimmalla virallisella viskaalilla vääntää väärää asiaa oikeaksi ja sen kautta luoda itselleen loistavaa uraa. Tunsipa hän kiusallista epävarmuutta silloin, kun hän ajoi vääräksi tietämäänsä asiaa; mutta tunnollisemmista tovereistaan hänet tässä suhteessa erotti sellainen pikkuseikka, että hän arkaili hiukan vähemmän kuin nämä ja sen sijaan sitä enemmän rakasti hyvää punaviiniä. Jälkimmäisestä itsessään muuten kiitettävästä ominaisuudesta tuli pian hänen heikko puolensa. Hän osasi murkinoida erikoisen hyvällä maulla, ruokapöydässä hän oli erinomainen seuramies ja sukkela leikinlaskija. Punaviini kehitti hänessä kykyä tuhlaamaan niin paljon rahoja, että hänen täytyi ruveta miettimään keinoja, joilla saisi hankituksi lisää. Älykäs saivartelutaito, jossa hän oli mestari, houkutteli häntä jonkin kerran käyttämään koko tarmonsa ja loistavat hengenlahjansa kehnojen asiain palvelukseen ja viedä ne epäilyttävästä alusta riemulliseen voittoon. Sen kautta häntä kohtasi sama kirous kuin monia muita asianajajia, joilla on ollut onnea epätoivoisissa riitajutuissa: hänen luokseen alkoivat juosta kaikki, joilla oli huonoja juttuja ajettavana. Kauan häntä äkäännytti tuo kaikkea muuta kuin tervetullut asiakasvirta, ja häneltä puuttui vain pikkuruisen voimanponnistusta päästäkseen kerrassaan irti moisesta "konnankoukkuilusta", joksi hän tuota avartunutta työalaansa nimitti; mutta vähitellen, hyvin hiljakseen hän noita kehnoja asioita ajaessaan, joihin hän kulutti suuret taitonsa ja lahjansa, kävi itsekin luonteeltaan kehnoksi. Yhä suuremmaksi kasvoi hänen rahantarpeensa, yhä viekoittelevammaksi kävi kiusaus, yhä pienemmäksi käpristyi hänen omatuntonsa. Siten hänen sielunsa syöpyi ontoksi ja täyttyi myrkkypölyllä kuin mikäkin ukontatti; ulkonaisesti hän edelleenkin oli vielä kauan komea ja kukoistava mies, ja hänestä ennustettiin usein, että hän pääkaupungin eniten käytettynä asianajajana päättäisi uransa yhtenä sen rikkaimmista miehistä. Mutta silloinpa hänelle, älyniekoista kaikkein älykkäimmälle, loistavalle laintuntijalle, sattui sellainen onnettomuus, että hänen lainopillinen toimintansa joutui virallisesti tutkittavaksi, koska hän eräässä epätoivoisen kierossa asiassa, jota kävi vain kieroin keinoin puolustaminen, oli jokseenkin julkeasti menetellyt lain määräyksiä vastaan. Hänet tuomittiin, hänen nimensä ja maineensa poljettiin häpeään, ja hän katosi kuin putoava tähti ammattiveljiensä piiristä. Mitä hänellä oli vielä ollut omantunnon ja rehellisyyden rippeitä, ne hävisivät aikaa myöten raivoisaa vauhtia. Todellisuudessa hän oli kerännyt vain vähäisen omaisuuden, senkin suuremmalta osalta epävarmoja saatavia ja toivottomia velkakirjoja, joiden hankkiminen tosin oli maksanutkin hänelle vain perin vähän vaivaa. Niiden perillevieminen ja lainhakuun saattaminen tuli nyt hänen elämänsä päätehtäväksi, sillä hänellä oli edelleenkin taipumus kuluttaa paljon varoja. Täten tuli hänestä vuosien kuluessa kaikissa oikeusistuimissa "hyvin" tunnettu ikuinen kantaja ja käräjöitsijä. Mitä hän käräjöimisellään ansaitsi, sen hän tuhlasi raa'an aistillisiin iloihin kehnossa seurassa; hänestä tuli juopporatti ja iljettävä mässääjä. Mutta nuokin epävarmat tulot saivat viimein lopun, hänen nimensä katosi vähitellen käräjäluetteloista, eikä häntä itseäänkään enää nähty edes halpa-arvoisemmissakaan ravintoloissa. Mutta hänen toimeliaisuutensa ei siltä tauonnut. Hän vajosi ryyppyanniskelujen vieraaksi ja nurkkasihteeriksi, joka kiihotti ihmisiä joutavaan käräjöimiseen ja jakeli hyviä neuvoja keinottelijoille ja veijareille. Tätä hiljaista toimeliaisuutta jatkui moniaita vuosia, joiden kuluessa hän lietsoi aikaan niin paljon pahaa kuin suinkin kykeni tyydyttääkseen kostonhimoaan sellaisia maallisia suuruuksia vastaan, jotka eivät olleet hänen tavallaan langenneet, ja yhtärinnan yhä pahemmaksi käyvää juomahimoaan. Sen pahempi ei hänen nytkään onnistunut välttää lain kaikkinäkevää silmää. Juuri tähän aikaan häntä virkatoimin etsiskeltiin kiinnipantavaksi luvattoman lainopillisen toimen harjoittamisesta, ja hän näki paraimmaksi vetäytyä joksikin aikaa aivan näkymättömiin, syytellen tuttavilleen pitemmänpuolista asiamatkaa. Hän oli majoittunut herra Pinkuksen luo, jonka ryyppy vieras ja lainopillinen avustaja hän oli toisinaan ollut, ja täten oli hänellä hyvää aikaa opettaa nuorelle Itzigille resehtitaitoaan.

Muuten oli herra Hippus opetustoimessaan sangen varovainen. Aina kun hän oli perehdyttänyt oppilaansa johonkin uuteen koiranjuoneen, huomautti hän pirullisesti irvistäen: "Tämän minä neuvon sinulle vain senvuoksi, että kavahtaisit semmoiseen temppuun ryhtymästä." Tämä lause tuli seisovaksi sananparreksi ja jatkuvan hilpeyden aiheeksi oppimestarin ja opetuslapsen kesken, vielä sittekin kun Veitel oli tavattoman terävällä älyllään osottautunut opettajansa ja saamiensa opetusten arvoiseksi.