Moniaita päiviä myöhemmin Fink johdatti Antonin armollisen rouvan perheeseen, ja oli sankarimme tällöin puettu uuden uutukaiseen hännystakkiin ja moitteettomiin kiiltohansikkaihin — poloinen uhrilammas, jonka sielunrauhaa salaperäiset voimat uhkasivat käydä tuhoamaan. Ne vaanivat häntä vastassa armollisen rouvan eteisessä ja portaissa, ja jo ulkokynnyksellä ne kävivät sellaisella vimmalla Anton paran kimppuun, että hän tunsi henkensä läkähtyvän. Niitä väijyi neliskulmaisessa kattolampussa, joka heilui eteisenkatosta, ja työnsivät porraskaiteiden koloista kielensä esiin ilkeästi irvistellen. Fink huomasi mielipahakseen, kuinka hänen uhrinsa poskille lennähti ahdistuksen tuskallinen ruusunväri, ja hän supatti hänelle äkäisesti korvaan: "Uskallappa vain käydä punaiseksi noiden ihmisten edessä!" — heitti sitten huolettomasti päällystakkinsa vastaanrientävän palvelijan käsivarrelle ja saattoi ystävänsä armollisen rouvan kasvojen eteen. Vallasrouva todella olikin, kuten Fink oli ennustanut, sulaa suopeutta sankariamme kohtaan. Uteliaasti ja tuntien jonkinlaista inhimillistä osanottoa hän katseli sievännäköistä ujoa nuorukaista, joka niin vilpittömin kasvoin seisoi hänen edessään ja näytti ylen taipuvaiselta alistumaan hänen lumoihinsa.
Anton sanoi syvään kumartaen: "Ainoastaan ystäväni mitä varmimmin vakuutettua, että te, armollinen rouva, ette tule närkästymään, olen rohjennut tulla persoonallisesti osottamaan teille syvää kunnioitustani." Ja armollinen rouva hymyili laupiaasti — tahi tuon kelvottoman Finkin sanoja käyttääksemme: irvisteli niin vietävästi — ja vastasi: "Herra von Fink on antanut meille aihetta toivoa, että teistä tulee tämän talven kuluessa säännöllinen vieras pieniin tanssiharjoituksiimme."
Tällöin Anton ei voinut pidättyä punastumasta, näyttämästä ylen onnelliselta ja vakuuttamasta: "Mielihalulla ottaisin niihin osaa, jos vain voisin olla varma siitä, että muut vieraanne eivät tule paheksumaan läsnäoloani."
Kun tämä synkeä epäilys oli innolla torjuttu, saapui neiti Eugenie huoneeseen, Anton esiteltiin hänellekin ja sai osakseen sellaisen nenäkkään niiauksen, jolla viisitoistavuotiaiden neitosten on tapana tervehtiä vieraita herroja, ja poistui sitten neljännestunnin kuluttua, aivan ihastuneena vallasperheen suopeuteen, saattajansa kanssa talosta. Tuo viaton poika parka tarttui ylen tyytyväisenä ystävänsä kainaloon ja vakuutti hänelle kadulle tultua: "Enpä olisi uskonutkaan, että ylimysten kanssa on niin helppo seurustella."
Fink mutisi jotakin, jonka voi yhtä hyvin käsittää tuon väitteen myöntämiseksi kuin kieltämiseksikin, ja sanoi sitten: "Ylipäätään olen sinuun tyytyväinen, Anton. Uudesta hännystakistasi huolimatta sinä istuit siellä kuin mikäkin alaston pikku enkeli läpikuultavassa batistikoltissaan. Mutta tuo läpikuultavaisuus ei sinua puekaan vallan kehnosti. Ainoastaan tuosta kirotusta punastumisesta sinun täytyy tänä talvena vieraantua; kun leuan alla on musta kravatti, niin se käy juuri päinsä, mutta valkean kaulaliinan kera se on aivan sietämätöntä. Näytät silloin aivan joltakin kaatumatautiselta lemmenjumalalta."
Rouva von Baldereckista sen sijaan salaperäisen nuorukaisen ujo vaatimattomuus tuntui todella liikuttavalta, ja kun hänen tyttärensä sanoi hänelle varman vakaumuksen rintaäänellä: "Fink on kerrassaan toisenlainen mies ja miellyttää minua paljon paremmin", pudisti äiti päätään ja virkkoi hymyillen: "Sitä sinä et vielä ymmärrä, lapseni; tuon vieraan herran käytöksessä ja eleissä on aatelia ja luonnollista suloa, joka on kerrassaan hurmaava."
* * * * *
Se suuri päivä, jolloin tanssikoulu piti juhlallisesti avattaman, oli vihdoinkin koittanut. Nopeasti Anton konttoriajan päätyttyä pukeusi juhlatamineihinsa ja kävi sitten Finkin huoneeseen tätä noutamaan. Suojelija tarkasteli arvostelevin katsein suojattinsa asua. "Näytähän minulle nenäliinasi", hän sanoi lyhyesti. "Mitä, kirjava silkkiliinako? Ettet häpeä! Tässä saat yhden omistani. Vala siihen vähän hajuvettä. Entä missä ovat hansikkaasi?"
Tällaisin opettavin puhein hän saattoi ystävänsä paroonittaren juhlallisesti valaistuun taloon.
Antonin astuessa takarakennuksen portaita alas avautui herra Jordanin ovi, ja herra Specht kurotti pitkän kaulansa siitä tähystelläkseen menijöitä mitä kalva vimman uteliaisuuden vaivaamana.