"Kirjan?" toisti Fink uteliaasti, "minkä ihmeen kirjan?"
"Älkää teeskennelkö", sanoi Lenore, "onhan päivänselvää, että se on teillä. En voi uskoa että te kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut teille tukalista seurauksista, voitte silmänräpäyksenkään ajan pitää sitä hallussanne."
"Minä voisin pitää", nyökkäsi Fink. "Te olette aivan liian armollinen, kun oletatte minut niin hienotunteiseksi."
"Sehän olisi perin julkeata", huudahti Lenore.
"Mitä suurimmalla mielihalulla olisin niin julkea, jos kirja vain olisi minulla. Kirjaa, joka kuuluu teille tai jollekin ystävällenne ja joka mahdollisesti sisältää jotain teidän kädestänne lähtenyttä tahi teille omistettua, en millään muotoa jättäisi takaisin, jos sen sattuisin löytämään; ja jos saan tietää missä se on, niin en haikaile varastaakaan sitä. Ja kun se kerran on käsissäni, opettelen siitä joka rivin ulkoa. Tulenpa tosiaankin koettamaan saavuttaa mielisuosionne esittämällä siitä teille palasia, aina kuin minulla on ilo tavata teitä."
Lenore astui askeleen lähemmäksi herjaajaa, ja hänen silmänsä säkenöitsivät. "Jos sen teette, herra von Fink", hän huudahti, "niin kohtelen teitä kuten kunniatonta ihmistä ainakin."
Fink nyökkäsi hänelle säveästi. "Tuo tulistuminen pukee teitä ihmeen hyvin, armollinen neiti; mutta kuinka voittekaan vaatia kunnollisuutta sellaiselta hilpeältä linnulta kuin minä olen? Luonto on jakanut lahjojaan eri tavalla, monelle se on antanut kyvyn sepittää runoja, toiset osaavat piirtää pisteliäitä pikku kuvia; minä olen siltä saanut kärkevän nokan, jota minun on kaikella ahkeruudella käyttäminen. Oletteko koskaan nähnyt kunnollista viheriä varpusta?" Hän kääntyi nauraen poispäin, työnsi kätensä Benno Tönnchenin kainaloon ja lähti tämän kanssa ovea kohti.
Lenore riensi Antonin luo. "Kirja on herra von Finkillä! Minä rukoilen teitä hankkimaan sen meille takaisin; itse hän kieltäytyi sitä luovuttamasta. Hän ei saa sitä enää lukea, se olisi Theonen kuolemaksi."
Anton sieppasi sukkelasti päällystakkinsa ja juoksi ystävänsä perään, joka jo odotteli kadulla. "Feroniin, Anton!" huudahti Fink hänelle Benno Tönnchenn rinnalta.
"Minun täytyy saada puhella kanssasi kahdenkesken", sanoi Anton, käyden hänen toiselle kupeelleen.