"Ei, vaan kirjoitettu, ettekä te saa edes vilkaistakaan sisään, sillä siinä on meidän salaisuuksiamme. Vannokaa minulle, ettette löydettyänne avaa sitä lainkaan."

"Sen vannon", vastasi Anton juhlallisesti.

"Kiitän teitä, olkaa vain hyvin varovainen."

Anton kiiruhti tungoksen läpi ja kulutti seuraavan neljännestunnin läpikotaisella etsiskelemisellä. Lattialta ei löytynyt mitään, tuoleilta ei löytynyt mitään, palvelijoista ei kukaan ollut löytänyt mitään; kirja oli kadonnut jäljettömiin. Sydän täynnä sääliä ja myötätuntoa hän toi neitosille tuon surullisen sanoman. Tanssi alkoi jälleen. Theone ei jaksanut päänkivulta nousta tuoliltaan; hänen sydämensä sisimmän sopukan ovi oli tempaistu selki selälleen, sen sisällys paiskattu kadulle, kaikki hänen tunteensa värjöttelivät alastomina jokaisen katseltavina, kaikki hänen salaisuutensa olivat alttiina raa'an ulkomaailman ivalle. Lenore tunsi kovanonnen iskun pikemminkin puolueonnettomuutena. Ruskeat olivat vaarassa kärsiä tappion, josta eivät kykenisi enää milloinkaan nousemaan. Ja nytkö käydä tanssiin! Tanssimaan tulivuoren päällä, permantona kiehuva laavavirta, ja purkausta voi joka hetki odottaa. Mitä kauemmin liittolaiset pohtivat tilannetta, sitä hirvittävämmältä se heistä näytti; sillä yhäti muistui heille mieleen uusia pikku ilkeyksiä, joita kirjan lehdille oli siroteltu.

Kun tanssi oli päättynyt, sattui Fink käymään Hildegardin ohi, hän pysähtyi tämän eteen, kolkutti kenkänsä kärjellä permantoa ja sanoi tyttöön päin kääntyen: "Tämä lattia kajahtaa niin ontolta; mitähän tuokin tietää oikein; ehkä jalkaimme alla on jokin kadotettu aarre."

Hildegard syöksähti Lenoren ja sairaan sisarsirkkusen luo ja huusi miltei hengettömänä: "Herra von Fink tietää koko asian!" Ruskeat nauhat rupesivat väpättämään kuin myrskyssä, kolme tytönpäätä painui yhteen ja piti neuvottelua. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että Finkin huomautus oli kyllä sangen hätäännyttävä, mutta täydestä onnettomuudesta ei silti voitu vielä olla aivan varmat.

Mutta tämäkin heikko oljenkorsi tuli poistemmatuksi, kun Finkin käytös kävi yhä merkillisemmäksi. Hän laiminlöi tänään kokonaan oman puolueensa, hän puhutteli kaikkia ruskeita, hän istahti Theonen viereen, joka oli ennättänyt jo kolmesti kokea Julian myrkkymaljan katkeruuden ja Capulettin huoneen kukistumisen, eikä enää kyennyt pidättämään kyyneleitään. Fink rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja pakotti hänet vastailemaan, surkutteli hänen kalpeuttaan ja moitti salin ahdasta ilmaa. Hän kiusasi tyttöparkaa, niin että tämä viimein oli mennä pyörryksiin, ja päätti vihdoin pirullisen kostonsa siten, että osotti Theonelle Hulda Werneria ja kysyi: "Mitä pidätte tuosta vihreästä hameesta? Eikö hän siinä näytä kuin viheriävarpuselta?"

Hänen seuraava uhrinsa oli Lenore. Tämä istui uskollistensa keskellä yhäti ylväänä kuin ruhtinatar, vaikkakin valtikkansa kadottanut ruhtinatar. Koko ruskean parven kuullen kävi Fink häntä puhuttelemaan. Neitonen oli hänelle huomaavaisempi kuin koskaan ennen eläessään; hän rutisti nenäliinansa kokoon, niin että pitsireunus repesi, kyetäkseen levollisesti vastaamaan toisen hymyilyyn. Kaikki kävikin hyvin aina siihen saakka, kunnes Fink huusi ohimenevälle herra von Tönnchenille kesken puhettaan: "Hei, Bruno, onko pähkinäin särkeminen lempityötäsi?"

Benno Tönnchen, joka myöskin kuului vihreihin, katsahti ihmeissään seurueeseen ja vastasi: "Eipä juuri; jos neiti Lenore on antanut meille pähkinän särjettäväksi, niin pelkäänpä sen olevan liian kovan minun hampailleni."

Sillä oli asia ratkaistu; nyt ei voinut enää epäilläkään; kirja oli Finkillä. Ruskeat nauhat lehahtelivat hätäytyneinä hajalleen, koko puolue näytti kananpoikaparvelta, jonka keskeen haukka on iskenyt. Lenore yksin kokosi väkisin kaiken mielenmalttinsa ja kävi rohkeasti Finkin kimppuun. "Te olette löytänyt tuon kirjan, herra Fink. Eräs ystäväni on sen pudottanut ja on hyvin onneton tappiostaan. Sen sisällys ei ole tarkoitettu syrjäisten silmille, ja se voisi tässä seurassa aiheuttaa suurta pahennusta. Pyydän, että annatte kirjan minulle takaisin."