Theone Laralla oli päiväkirja, johon hän mustalla korpinsulalla ja pienen-pikkuruisilla kirjaimilla piirteli mielialojaan ja vaikutteitaan. Paitsi jo ennemmin kerrottua tarinaa kahdesta salamanterista sisälsi tämä salainen uskottu kapeilla lehdillään kaikkea, mikä milloinkin oli kuohuttanut nuoren kirjoittajattaren sydäntä, hänen mielipiteensä luonnosta, ihmiselämästä ja tanssiseurasta. Se oli hänen suurin aarteensa. Eräänä taivaallisen luottamuksen hetkenä hän oli vihkinyt Hildegard Saltin tämän kirjan salaisuuksiin, sitten olivat molemmat kiihkeästi suudelleet toisiaan, itkeä tirahuttaneet pikkusen ja vannoneet kädet päiväkirjan kannella toisilleen ikuista ystävyyttä. Siitä lähtien molemmat täyttivät yhdessä päiväkirjan sivuja. Heidän salaisimmat tunteensa, uskalletuimmat huomautuksensa olivat siihen piirretyt. Erään tanssi-illan päätyttyä, jolloin Lenore oli ollut hyvin kiltti heitä kohtaan, he avasivat sydämensä hänellekin ja näyttivät hänelle ainakin muutamia täyteenkirjoitettuja lehtiä. Ja siitä lähtien oli Lenorenkin joskus sallittu kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta kun tunteiden kuvaaminen ei ollut hänen vahva puolensa, vaan enemmänkin naurettavain naamojen ja vartaloiden piirtäminen, olihan höystänyt kirjan tuntehikasta sisällystä moniailla jokseenkin hyvin osatuilla irvikuvilla, joihin runollista taipumusta omaava Hildegard oli liittänyt säkeitä. Tuohon kalliiseen kirjaan ei syrjäisen silmä saanut ikinä kurkistaa, se oli heidän kolmen yhteinen, tahraton pyhättö. Theone ei siitä luopunut koskaan. Päivin ja öin se oli hänellä luonaan. Yöllä se oli hänen päänalusensa alla, ja kun kamarineito aamuisin kampasi ja puki häntä, työnsi hän sen salaa kureliivinsä alle ja kantoi sitä viatonta sydäntään vastaan. Se oli aivan pieni ja ohut vihkonen, sidottu punasilkkisiin kansiin. Kun Hildegard katsahti häneen lemmekkäästi tahi kun Lenore sipasi häntä kukkakimpulla käsivarteen, näytti hän varkain sormella poveaan. Puheenaolevaksi illaksi hän oli taasen työntänyt päiväkirjan totuttuun kätköön, ja ensimmäisten tanssien aikana hän oli aivan varmasti tuntenut sen povellaan. Mutta kun hän erään katriljin kierroksen jälkeen sitä tunnusteli, oli se kadonnut.
Se oli kadonnut, mennyt menojaan; tanssin aikana sen oli täytynyt liukua ulos piilostaan ja pudota lattialle. Kuinka tuo oikeastaan oli käynyt päinsä, se jäi hänelle ja kaikille asianosaisille iäti selittämättömäksi arvoitukseksi. — Theone oli vähällä pyörtyä; tuskin hän kykeni vetämään Hildegardin syrjään ja ilmoittamaan hänelle hirmujutun. Hildegard vuorostaan kutsui Lenoren, ja kaikki kolme seisoivat nyt peräti masentuneina katsellen avuttomasti toisiaan. Liiton pyhättö oli kadotettu, joutunut vieraisiin käsiin, ehkäpä — hirveätä ajatellakin — vihreitten käsiin. Kaikilla kirjan viimeisillä sivuilla oli leikillisiä huomautuksia, kaikki tanssiseuran herrat niillä esiytyivät, tosin keksityillä nimillä — Fink oli Vihreävarpunen, Tönnchen Pähkinäpihti [Fink = peipponen; Tönnchen = pikku tynnöri, ankkuri. Suom. huom.] — mutta kenpä voi taata, etteivät asianomaiset ymmärtäisi tuota salamerkintää? Ja mitä sitten seuraisikaan! Häviö ja perikato, tanssitunneista äkkiloppu, perheriitaisuuksia, kaikkien inhimillisten siteiden purkautumista. Theone istui aivan lamaannuksissa, hetkisen hän jo ajatteli myrkkypulloa, sitten joutuisata pakoa, kauas pois kaikista sellaisista maanääristä joissa tanssittiin. Lenore se ensiksi saavutti malttinsa. "Lähtekäämme edes etsimään", hän huudahti ja tarttui Hildegardin käsivarteen; "ehkäpä se vielä on jossain salin lattialla. Minä katsastan keskustaa, herrain jalkoihin, tarkasta sinä naisten tuolien alle."
Yhdessä he lähtivät kiertelemään salia, näköjään vain huolettomalla huvikävelyllä, mutta sydämessä hornan tuskat, näköjään hilpeästi, rupatellen keskenään, mutta sisällisesti itkien ja käsiä väännellen. Joskus kävi jokin pitkäpiimäinen herra heitä puhuttelemaan ja pakotti heidät pysähtymään ja vastailemaan, vaikka heidän päätään pyörrytti koko ajan ajatus: Nyt sen ehkä joku toinen löytää! Nyt he tulivat vihreitten parven keskeen, siellä heidän täytyi jälleen pysähtyä ja hymyillä joka taholle ja leperrellä mielettömiä kohteliaisuuksia; nyt he saapuivat Eugenie Baldereckin kohdalle, joka kysyi heiltä, eikö pitäisi lisätä vielä joku tanssinumero illan ohjelmaan, ja heidän oli pakko ajatella punakantista kirjaa, jossa oli muuan sattuvasti osattu muotokuva ja sen alla kirjoitus: "Nenäkäs, tunteeton ja häikäilemätön on E… B…." He joutuivat — auta armias taivas! — Finkin vaaralliseen läheisyyteen, tuon herran, josta kirjassa oli hirveä kuva, kuinka hän herra von Tönnchenin kanssa istui samalla viiniköynnöksen oksalla, ja kuvan alla säkeet:
Vihreävarpu ja pähkinäpihti istuit yhdessä ryyppäämässä; Kärkevyyttänsä varpunen kiitti sekä vihreitä höyheniänsä; pähkinäpihti se syvään huokas: ontto mä oon, että julmaa vallan, mitähän tuokin tietää oikein?
Kahdesti he siten kiersivät salin; kolmatta kertaa he eivät enää uskaltaneet lähteä, koska eivät edellisilläkään kerroilla olleet mitään löytäneet. Aivan lohduttomina he palasivat Theonen luo.
"Nyt ei ole muuta kuin yksi keino", sanoi Lenore. "Missä herra
Wohlfart on?"
Hildegard pidätti häntä käsivarresta. "Ethän vain tahdo kellekään herralle…"
"Minä menen hänestä takuuseen", sanoi Lenore ylpeästi. "Hän on uskollinen ja luotettava; missä hän nyt onkaan?"
"Tuolla hän puhelee rouva von Baldereckin kanssa." Molemmat etsijät lähtivät verkalleen salin poikki Antonin luo. Hän seisoi tosin selkä heihin päin, mutta tyttöjen lähetessä hän tunsi vastustamatonta halua silmätä soittajiin. Hän kääntyi ympäri, Lenore seisoi hänen edessään ja iski hänelle merkitsevästi silmää; hän lopetti puhelunsa rouva von Baldereckin kanssa ja omistautui kokonaan neitosille. "Herra Wohlfart, Theone Lara on täällä salissa kadottanut pienen punasilkkisiin kansiin sidotun kirjan, noin ison vain… Meidän on kovin tärkeätä saada se heti takaisin; pyydän, olkaa niin kiltti ja etsikää se ja tuokaa heti meille."
"Onko se painettu kirja?"