Kun tämä monipuolinen tanssi läheni, pyrki Anton jälleen Lenoren viereen ja pyysi tätä tanssiin.
"Tiesinhän että tulisitte minua pyytämään", sanoi neitonen vilpittömästi. Anton nouti hänelle tuolin, asettui itse hänen rinnalleen ja oli onnen autuas. Ja kun hänen vuoronsa tuli kutsua joku vieras nainen kierrokseen, tarjota tälle jotakin keskelle piiriä asetetusta vasusta, ja sitten käyden pyörimään ympäri hänen kanssaan julisti hän koko maailman kuullen, että hänen sydämessään ei ollut tilaa toiselle naiselle; hän nouti lahjan vasusta, vartoi kunnes hänen "oma" naisensa oli palannut paikalleen ja ojensi sitten hänelle punaisen nauharuusun. Se oli koko illan suurin tapaus heille kummallekin.
Mitä sen jälkeen seurasi, oli vain sekavaa unennäköä. Hän näki kuljeskelevansa Finkin käsikoukussa ympäri salia, kuuli haastelevansa tämän ja toisten herrain kanssa kaikenlaista, laskevansa leikkiä ja nauravansakin; hän muisti pokkuroineensa talon emännän edessä ja mutisseensa kiitossanoja; kuvittelipa hän hämärästi, että palvelija oli ojentanut hänelle päällystakin ja että hän itse oli kopeloinut jotain taskustaan ja työntänyt sen miehen kouraan. Varjomaisia ja epäselviä kaikki nuo vaikutelmat olivat. Yhden asian hän vain muisti elävästi: valkean naisvaipan, jossa oli silkkinen huppukaulus ja sen kärjessä tupsu — ja laupias taivas, millainen tupsu, sekös vasta oli ihastuttava! Vielä kerran hän sai täyteläisen ja loistavan katseen noista suurista sinisilmistä ja kuuli kaunokaisen huulilta hiljaa kuiskatun "hyvää yötä!" Kaikki muu oli joutavaa hourailua, sekin että hän ystävänsä keralla astui portaita alas ja kuunteli puolella korvalla tämän pilkallisia puheita; sekin että hän pieneen huoneeseensa kiivettyään sytytti lampun ja katseli kummissaan, että täälläkö hän tosiaankin asui; ja että hän vitkallisesti riisuuduttuaan ihmetteli vielä vuoteessaankin, että hän todella oli elänyt ja kokenut kaikki nuo ihmeelliset asiat, ja että hän sitten viimein väsyneenä nukahti. Ja unennäköä tottakin oli, että hänen kotihaltiansa, tuo keltainen kissa, köyristi jalustallaan selkänsä kaareksi ja pudisteli paheksuvasti päätään kaikille noille oudoille mielikuville ja tunteille, jotka nyt olivat tunkeutuneet ennen niin rauhalliseen yliskamariin.
2.
Tuosta suuresta illasta alkaen tanssitunnit jatkuivat säännöllisesti. Kestettyään esittelyn kiirastulen Anton tunsi piankin kotiutuneensa harsohameiden, ylhäisten nimien ja koruommelluilla vaakunakuvilla varustettujen sohvanpielusten seuraan. Hänestä itsestään tuli hyödyllinen jäsen tuossa pienessä piirissä, siihen häntä auttoivat kaikkein poroporvarillisimmat hyveensä, järjestyksenrakkaus ja velvollisuudentunto. Tuo piiri ei näet ollut mikään tavallinen tanssikoulu, kaikkien osanottajain edellytettiin jo tuntevan tämän taidon ensimmäiset aakkoset; pikemminkin oli tarkoituksena harjoitella eräitä uusia tansseja ja sen ohella aikaansaada mukavimmalla tavalla ystävällistä yhdessäoloa tuttavain perheiden kesken. Pianpa osottihe, että tuo mukavin tapa kyllä oli aivan Finkin mielen mukainen, mutta että hän ja monet hänen tovereistaan harrastivat uusien tanssien oppimista kerrassaan sietämättömän vetelästi. Hän saapui usein vasta tanssitunnin lopulla, hän piti tanssisalonkia vain paikkana, jossa kävi laatuun kiusoitella aivan nuoria neitosia ja hetken sukoilla kypsyneempiä kaunottaria; hän kannatti tanssimestarin kauhistukseksi sellaista periaatetta, että jollei tanssissa tullut, toimeen tavallisilla kävelyaskelilla, niin yksinkertainen galoppaadihyppely oli omiaan missä tapauksessa hyvänsä, ja että ainoana huvina nykyisissä tansseissamme on sotkeutua tahdista ja taas uudelleen pyrkiä siihen takaisin, "Mutta, herra von Fink", vaikeroi tanssimestari, "eihän tuo ole enää tanssimista, eikä se ole edes mitään taidetta."
"Eikä tarvitse ollakaan", sanoi Fink; "mitä on taiteella tekemistä meidän tanssitilaisuuksissamme? Ettehän te nuorisolle muuta opetakaan kuin seurallista kiertelyä kuvitellun keskipisteen ympäri. Minusta sellainen on pitkäpiimäistä, senvuoksi minä seuraan mieluummin pyrstötähden rataa." Ja tätä periaatetta hän sitten noudattikin uskollisesti, pakotti onnettomat uhrinsa, joiden kanssa hän alentui tanssimaan, syöksymään hänen kanssaan muiden tanssijoiden kehän lävitse salin yhdestä nurkasta toiseen, milloin seuraten, milloin laiminlyöden tahtia, kuten häntä kulloinkin miellytti.
Vastoin tällaista eriskummallista käsitystä, joka valitettavasti tuossa pienessä piirissä saavutti paljonkin kannattajia, Wohlfart edusti periaatteellista täsmällisyyttä, hän teki ilolla tehtävänsä, saapui aina oikeaan aikaan, oppi kaikki uudet askeleet, otti osaa jokaiseen tanssiin, oli aina hyvällä tuulella ja kävi ilomielin kutsumaan toisten kavaljeerien hyljeksimiä neitosia. Kun Finkin ja tämän henkiheimolaisten huolimattomuuden takia usein oli puute miehisistä tanssijoista, tuli Antonista pian salongin vaatimaton tukipylväs, tanssimestarin suosikki ja nuorten neitosten uskottu ystävä, jonka myötä salin kirkkaasti valaistuilta laidoilta kulki salaisia sanomia sen pimeämpään keskukseen. Hän itse tunsi tällaisina hetkinä olevansa ylen autuas, ja hänen kasvoiltaan kajastava sielukas ilonhohde herätti sekä nuorten että vanhempien naisten erikoista huomiota. Edelliset tulivat entistä enemmän vakuutetuiksi siitä, että hän oli kelpo poika, ja jälkimmäiset siitä, — mikä ei suinkaan ollut ristiriidassa ensinmainitun käsityksen kanssa — että hän todella olikin jokin tuntematon prinssi. Itse hän parhaiten tiesi, mikä hänet teki niin onnelliseksi. Kaikki hänen ajatuksensa ja liikkeensä kohdistuivat kaikessa salaisuudessa yhteen ainoaan läsnäolevaan, hänen sydämensä kiistämättömään valtiattareen. Kaikki muut tanssit ja seuranpidot jonkun kolmannen kanssa olivat hänestä vain tuollainen joutavanpäiväinen kaunokiekura, jonka hänen sydämensä piirsi tuon valitun olennon nimen ympäri. Eikä hänen altis palvomisensa jäänyt palkitsematta. Neitonen kohteli häntä kuten ainakin ummikkovieraiden keskeltä keksimäänsä vanhaa ystävää. Hän pyysi hiljaa Antonia tanssimaan tuon tahi tämän tanssin hänen kanssaan, jopa hän kerran pyysi hänen luopumaan tanssittamisoikeudestaan erään vastasaapuneen serkun hyväksi. Ja tyttö oli iloinen nähdessään Antonin joutuvan tästä rajattomasti murheisiinsa, niin että hän ei haastanut ketään toistakaan neitosta tanssiin, vaan jäi jäykästi katselemaan pyörivää piiriä. Koskaan Anton ei poistunut, ennenkuin hänen kuningattarensa teki lähtöä, ja aina hän silloin seisoi lähellä ovea saadakseen vielä viimeiset asiatoimitukset, viime tervehdyksen, viime katseen noista säteilevistä silmistä. Ja neitosenkin katse kävi kohta hänen saliin saavuttuaan etsien tarkastamaan herrain mustapukuista rintamaa, kunnes tapasi Antonin ruskeatukkaisen pään; silloin hänkin vasta tunsi olonsa kotoiseksi loistavaksi valaistussa huoneessa.
Myöskin monien herrain kanssa Anton tuli ystävyyssuhteisiin. Ensi asiakseen Fink tutustutti hänet Feronin kantajoukkoon. Tosin monikaan uusista tuttavista ei Antonia oikein miellyttänyt, heidän arvostelunsa olivat karkeammat kuin hän kernaasti voi sietää, ja useatakin heistä hän epäili sydämen sivistymättömyydestä. Mutta heidän puhe- ja esiytymistapansa olivat kuitenkin omiaan tehoamaan häneen, etenkin tuo heitä ympäröivä jonkinlainen ritarillinen ilmapiiri, johon sekoittui hiukkasen salonkituoksua, hiukkasen tallintuoksua ja sangen paljon viinituvantuoksua. Kun Anton yleensä osotti sopuisata luonnetta, oli mahtavan Finkin paras ystävä ja jolloinkin osotti itsenäisyyttäkin vastustaessaan keskiyön jälkeen vielä uuden "viimeisen" pullon avaamista tahi puolustaessaan täydellä todella jotakin poissaolevaa neitosta liian ylimielistä arvostelua vastaan, niin sai hän tanssiseuran herrojenkin keskuudessa kelpo miehen maineen.
Jo tanssituntien ensimmäisinä viikkoina Antonilla oli tilaisuutta nähdä jumaloitu kuningattarensa tilanteessa, joka oli omiaan puhaltamaan väkevät inhimilliset intohimot ilmiliekkiin. Nuoremmat tanssiseuran naisista olivat luonnollisesti ylipäänsä yksimieliset kaikista asioista, mutta se seikka ei tietenkään estänyt, että yksi ja toinen ei sydämensä sisimmässä voinut oikein sietää jotain toista. Siitä syntyi puolueita ja nurkkakuntia. Pianpa muodostuikin kaksi suurta liittokuntaa, joiden välillä jotkut päättämättöminä haihattelivat, mutta jotka pääasiassa pitivät kiinteästi yhtä ja salaa murjottivat paheksuvasti vastapuoleen. Menipä tämä eripuraisuus niinkin pitkälle, että eräänä iltana kaikilla toisen puolueen neitosilla oli valkea kamelia kukkakimppunsa keskessä, ja kimpusta itsestään lepatti hyvin silmiinpistävä ruskea silkkinauha; siitä oli tietysti välttämättömänä seurauksena, että seuraavana iltana vastapuolueella oli punaiset kameliat ja vihreät nauhat. "Ruskean" puolueen etunenässä oli Lenore, "vihreitten" johtajana oli Eugenie, talon emännän tytär. Sanottakoon suoraan, että vihreät käyttäytyivät kerrassaan sietämättömästi. He esittivät aiheettomia vaatimuksia, puheissaan he olivat pisteliäitä ja olivat joka asiassa olevinaan ruskeita muka paremmat ja etevämmät. Koska Hulda Werner ja Mechthild Fiorelli olivat viettäneet edellisen talven pääkaupungissa ja päässeet mukaan hovitanssiaisiin, ja koskapa Fanni Mareschalk oli kerran elävissä kuvissa esittänyt Genovevaa pikku veljensä ja silkkinauhoilla kammitsoidun metsäkauriinvuonan kanssa, niin he luulivat olevansa oikeutetutkin moiseen mahtailuun. Ruskeihin kuuluivat ystävykset Theone Lara ja viehättävä Hildegard Salt, jotka aina kulkivat käsityksin, olivat puetut samanlaisiin tanssipukuihin ja olivat talvikauden alkaessa vannoneet, etteivät koskaan eroaisi toisistaan, — minkä valan toteuttaminen tosin kävi varsin työlääksi sen johdosta, että kummankin tytön vanhemmat kesillä asuivat maakunnan vastakkaisissa sopukoissa. Molemmat olivat haaveksivia luonteita, molemmat lauloivat ja soittivat flyygeliä, molemmilla oli sama lempirunoilija ja samanlainen inho poskiparralla koristautuvia herroja kohtaan; molemmat olivat todellakin kuin pari sirkkusia, jotka istuivat samalla oksalla ja kuiskuttelivat tunteitaan toistensa korvaan, milloin jonkin herran käytös herätti heissä hilpeyttä tahi tunnelmallinen alkusoitto surumielisyyttä. Molemmat kiintyivät alunpitäen täydestä sydämestään Lenore Rothsatteliin, nämä kolme, Valeska Panin ja Hortense Leloup muodostivat ruskean puolueen kantajoukon, jonka keskeltä Lenoren komea, kookas vartalo kohosi ylväästi kuin soturiensa ympäröimän mahtavan heimopäällikön hahmo. Aina tanssin loputtua oli itsestään selvää, että ruskeat yhtyivät sotaneuvotteluun; tanssiessaan katriljissa vastakkain he kohottivat huomaamatta kukkakimppunsa silmien tasalle ja tervehtivät toisiaan.
Luonnollisesti Antonkin oli ruskea, ruskea kiireestä kantapäähän asti, ja kun hän tämän tunnusti julkisestikin esiytymällä eräänä iltana ruskean- ja valkoisenjuovikkaissa liiveissä, kävivät kaikki puolueen naiset yhteisestä sopimuksesta vuoron perään noutamassa hänet kotiljongin ensimmäiseen kierrokseen; sellainen harvinainen suosionosotus pani salin perällä istuvat vanhemmat vallattaretkin levittämään silmänsä suuriksi. Rehellisen historioitsijan käy tuskalliseksi mainita, että Fink luettiin vihreisiin; ei tosin ehdottomasti, sillä hän kohteli — kuten ruskeat väittivät — vihreitä tanssitettaviaan hyvin leväperäisesti; mutta koska Eugenie Baldereck silminnähtävästi koetti kiinnittää häntä itseensä, niin kävi hänen — kuten Anton ystäväänsä puolustellen virkkoi — miltei mahdottomaksi riistäytyä tämän värin lumoista. Sattuipa sitten seuraavaa.