Helle eneni. Herrat tempoivat tyytymättöminä tuolejaan ja huusivat tarjoilijaa.
"Se haihtuu aivan heti", lohdutteli tämä. "Ei täällä minusta ole lainkaan liian lämmintä", sanoi Fink levollisesti. "Minun puolestani saatte vaikka lisätä uuniin."
Mutta helle kävi aivan sietämättömäksi, herrat vimmastuivat ja huusivat Feronia itseään paikalle. Anton vastusti kiivaasti akkunan avaamista, koska kaikki olivat vielä hiostuneet tanssista; Fink selitti lämmön olevan aivan parahultaisen ja piti takin päällään.
Anton joutui epätoivoon. Vihdoin hän turvautui viimeiseen keinoon, riisui itse takin hartioiltaan saadakseen ystävän seuraamaan esimerkkiä. Heti Fink tekikin samoin, laski takkinsa huolellisesti tuolinselälle ja katsahti hymyillen Antoniin, joka hyvin jännitettynä oli vaarinottanut hänen liikkeitään.
"Ei se kirja takin taskussa ole", sanoi Fink nyökäten hänelle. "Hukka vaiva, keksi jotain parempaa."
Anton avasi ikkunan. "En enää yritäkään", hän vastasi alakuloisesti; "sinua en kuitenkaan kavaluudessa voita."
"Kestä sinä vain loppuun asti", sanoi Fink. Zernitz kertoili somia kaskuja; Tönnchen tiesi valheellisia juttuja tanssijattarista; pikku Lanzau joi itsensä humalaan. Vihdoin Fink koputti pöytään. "Kuulkaapa nyt tarkoin. Tahdoin pitää tämän asian salassa, mutta se on mahdotonta, vääryys huutaa taivaaseen asti."
Anton riuhtaisihe pystyyn. "Fritz, pidä suusi kiinni!"
"Ole hiljaa, mokoma uuninlämmittäjä!" huusi Fink. "Kuulkaahan, hyvät herrat, minä olen tänään löytänyt ruskeiden neitosten salaisen päiväkirjan ja olen sitä selaillut perusteellisesti."
"Hurraa, antakaa kuulua!" huusivat kaikki herrat.