"Siinä on varmastikin värssyjä", huusi Zernitz.
"Pelkkää hullutusta siinä taitaa olla!" huusi Tönnchen. "Alaikäisten letukkain haaveiluja ja ilkeyksiä."
Anton oli raivoissaan.
"Hullutuksia siinä tosiaankin on, ja värssyt minusta ovat kehnoja. Kuulkaahan, Zernitz, mitä tekemistä teillä on ollut pikku Laran kanssa?"
"Ei mitään", vastasi luutnantti oudostellen; "olenhan tanssinut pari kertaa hänen kanssaan, siinä kaikki."
"Sekin riittänee", jatkoi Fink mietiskelevästi. "Pikku Theone parka! Olen lukenut erään runon, jonka tuo pieni kreivitär on teille sepittänyt. No niin, ettehän tekään ole miehistä pahimpia, mutta enpä olisi otaksunut mahdolliseksi, että teistä voidaan niin ihaillen puhua."
"Näyttäkääpä minulle", pyysi Zernitz kiihkeästi.
"Täälläkö?" kysyi Fink paheksuen, "tämän hurjan ryövärijoukon läsnäollessa? Vaikka te ette erikoisesti suosikaan pikku Laraa, joka tänään hädässään näytti minusta ihmeen suloiselta, niin eihän teillä kuitenkaan ole syytä saattaa tyttöparan puhdasta haaveilua täällä joka miehen hammasteltavaksi."
"Oikeassa olette", sanoi Zernitz. "Mutta kahdenkesken ollessanne te näytätte sen minulle."
"Varmasti", vastasi Fink. "Tiedättehän etten minä sääli noita otuksia, joilla hameet tuskin ulottuvat polven alapuolelle, ja jos mikä maailmassa jättää minut kylmäksi, niin ovat ne tuollaiset puolikasvuiset haihattelevat tyttöletukat. Mutta annettakoonpa totuudellekin arvonsa; nuo tytöt, jotka ovat yhdessä pitäneet tätä päiväkirjaa, ovat kerrassaan kelpo tyttöjä, eikä kirjassa ole lainkaan ilkeyksiä."