Ihmettelevä ja ihaileva "Ei!" kajahti, kaikkien huulilta. "Jääkää vain tänne, herra Wohlfart, oikean kirjan te meille palautitte. Jotkut meistä epäilivät, voisiko yksikään mies — edes tekään — jättää käsistään tyttöjen kirjoittamaa päiväkirjaa siihen edes vilkaisematta; minä sanoin teidän pystyvän siihen, ja nyt olen sen todistanut ystävilleni."
"Kiitän teitä hyvästä luottamuksestanne", huudahti Anton ilahtuneena.
"Teistä uskon kaikkea, mikä on hyvää ja rehellistä", vastasi Lenore ja katsoi sydämellisen luottavaisesti nuorakaista silmiin.
Sinä iltana vallitsi tanssiseurassa oikein juhlatunnelma. Aina kotiljongin alkuun saakka Antonia ympäröi kukkea piiri nuoria neitosia, jotka kohtelivat häntä liikuttavan tuttavallisesti, ja kun tuli aika, jolloin naiset jakoivat värillisiä nauharuusuja herroille, koristettiin Antonin hännystakin rinnukset aina liepeeseen saakka, jotta hän näytti ainakin yhtä korealta kuin mannermaan kaikkein kirjavatakkisin hovimarsalkka.
Mutta vielä suurempiakin ihmeitä tapahtui. Vihreä puolue uhkasi kannattajien puutteessa luhistua tykkänään kokoon. Zernitz, Werner ja pikku Lanzau tanssivat tänä iltana yksinomaan ruskeitten kanssa. Hildegard Saltin täytyi elää hirvittävä puolituntinen Pähkinäpihdin parissa, joka kohteli häntä tosi ritarillisesti, voipa sanoa, lämpimän tuntehikkaasti, kasaten tyttö poloisen pään päälle sen kautta tulisia hiiliä; Lenore puolestaan sai kärsiä kohteliaita rynnäkköjä lehtisammakon, Georg Wernerin ja pikku Lanzaun taholta, jotka kaikki kolme olivat yht'äkkiä tulleet siihen vakaumukseen, ettei Lenore ei ollut aivan arvoton vastaanottamaan heidän ritarillista kunnioitustaan. Yksinpä Eugeniekin osotti tänään ruskeille vilpitöntä sydämellisyyttä, hän riippui pitkän aikaa Lenoren kainalossa ja suuteli Theonea tämän poislähtiessä ylen liikutettuna molemmille poskille. Ja rouva von Werner istahti paroonitar Rothsattelin viereen, lupasi käydä huomenissa vieraisilla kaikkien tyttäriensä kanssa, pyysi lupaa ottaa Georginsakin mukaan ja puheli lakkaamatta siitä, kuinka onnelliset hänen lapsensa tulisivat olemaan ensi kesänä, kun tanssikurssi oli saattanut heidät niin läheiseen ystävyyteen Lenoren kanssa. Sanalla sanoen, tanssi-illan yleisleima oli kerrassaan muuttunut. Lukuunottamatta vihreitä neitosia, jotka pahoittelivat kavaljeeriensä uskottomuutta, vallitsi salissa herttainen, ihmisrakkautta uhkuva mieliala, jonka keskipisteinä olivat ruskean puolueen jäsenet. Asemansa muuttuminen saattoi heidät aivan hämilleen; Baldereckin herttaisuus, entisten vihollisherrain huomaavaisuus tuntui kyllä mieluiselta; mutta, ah! onneaan he eivät kuitenkaan kyenneet täysin siemauksin nauttimaan, povessaan he tunsivat tunnonvaivojen tuhannet neulanpistokset, nähdessään kaikkitietävän Finkin hirvittävän hahmon leijailevan heidän ympärillään laajassa kehässä. Yhdellä sanalla hän voi repiä rikki heitä kietovan lumouksen. — Koko illan Fink pysytteli kaukana kaikista päiväkirjan kirjoittajista; vasta aivan lopulla hän astui Lenoren luo ja sanoi tälle kiusoitellen: "Eikö neiti Eugenie ole tänään oikein herttainen? Myönnän kyllä, että hän on tunteeton, mutta ehkäpä tuo pieni vika vuosien mittaan muuttuu aivan päinvastaiseksi hyveeksi."
Lenore katsahti häneen hämillään. "Tulkaa kanssani Theone Laran luo", sanoi hän vihdoin. Sinne tultuahan huudahti liittolaistensa kuullen: "Meidän kaikkien tulee kiittää herra von Finkiä, ja me pyydämme häntä vast'edeskin vaikenemaan päiväkirjan suhteen, niinkuin hän on tähänkin asti tehnyt."
"Lupaan sen mielelläni", vastasi Fink, "mutta yhdellä ehdolla. Joku uhri täytyy minun nielaista. Minun täytyy saada tietää, kuka naisista on kyhännyt säkeet erään viiniköynnöstä esittävän kuvan alle. Jokuhan minulla täytyy olla, jota saan vihata kaikesta voimastani, josta saan joka tilaisuudessa puhua kaikkea mahdollista pahaa, joka saa nahallaan maksaa teidän kevytmielisyytenne, kun kaikesta älykkäisyydestänne huolimatta annoitte tuon kallisarvoisen todistuskappaleen joutua minun käsiini. Mainitkaa minulle joku nimi, ja minä puolestani lupaan teille vapaaehtoisesti, etten koskaan enää lausu riviäkään kirjan sisällyksestä kellekään vieraalle."
Ruskeitten ryhmässä syntyi hätäytynyt liike; jokainen pelkäsi joutuvansa tuon kostonhimoisen intiaanin raadeltavaksi. Lenore katsahti Hildegardiin, joka oli pelosta palttinanvalkeana, ja sanoi sitten innokkaasti: "Minä piirustin kuvan ja sanelin säkeet, jotka ystäväni kirjoitti sen alle. Koskapa olette nähnyt koko kauhistuksen, niin pyydän teiltä anteeksi. Enemmän en voi tehdä; ja jos nyt aiotte kostaa siitä minulle, niin on minun koetettava parhaani mukaan kestää vihaanne."
"Hyvä", sanoi Fink hymyillen, "minä käynkin kostamaan. Tästä illasta alkaen olen vihaava teitä sydämeni pohjasta. Muuten on minun mieluista todeta, että kaikkein haihtuvaisinkin inhimillisistä tunteista, tyttöjen välinen ystävyys, voi innoitta sen uhriksi sortuneet onnettomat todella sankarillisiin tekoihin. — Ah, neiti Hildegard, eikö Benno Tönnchen teistäkin ole oikein kiltti pienokainen? Eikä hänen vartalonsakaan ole hullumpi. Ehkä liian täyteläinen sanonette, mutta juuri tuo täyteläisyys tekee hänet hänen rotunsa niin puoleensavetäväksi."
Viimeisenä seurauksena tästä odottamattoman onnellisesta illasta eli, että ruskea puolue päätti palkita Wohlfartin uskollista ritaripalvelusta jollain erinomaisella tavalla. Pitkän pohtimisen perästä tultiin yksimielisiksi siitä, että Theone yhdessä ystävättäriensä kanssa virkkaisi hänelle komean rahakukkaron. Jo seuraavana aamuna ostettiin sitä varten silkkilankaa ja helmiä. Päästäkseen mukaan työhön päätti Lenorekin vartavasten opetella virkkaamisen taidon. Ja jopa loistelikin kukkaron toinen puolisko valmiina ruskean- ja kullanhohtoisena, kun sattui tapauksia, jotka odottamatta ehkäisivät työn päättämisen.