3.
Surullinen kokemus on, että taivahan vallat eivät kauan salli ihmislapsen huolettomasti nauttia korkean tunnelman tuottamata onnea. Ne ovat järjestäneet asiat niin ovelasti, että melkein aina jokin jänne laukeaa sielussamme, kohta kun ne ovat virittäneet vieressä olevan jänteen mahtavasti soinnahtelemaan. Luonnollisena seurauksena tästä on värähtelevä epäsointu. Sellaisen tylyn kohtelun esineeksi joutui Antoninkin sielu…
Ensimmäisenä epäsoinnun oireena oli, että koko konttori edelleenkin seurasi hyvin vaanivin katsein Antonin elämässä tapahtunutta muutosta. Takapihan puolella oltiin siitä yksimieliset, että siitä lähtien kuin sankarimme oli ruvennut käymään tanssitunneilla, oli hänen olemuksensa huomattavasti muuttunut eikä lainkaan edukseen. Tosin hän vapaahetkinään seurusteli virkaveljiensä kanssa vähemmän kuin ennen, vietti monet illat poissa kotoa, ja kun hän kerran oli mukana yhteisessä illanvietossa, saattoi hän olla jonkun verran hajamielinen ja kenties hiukan pisteliäskin toisten herrain hänelle tuttujen pikku heikkouksien johdosta. Hänen terve järkensä kyllä varjeli häntä rupeamasta mahtailemaan hienossa seurapiirissä äkkiä saavuttamistaan voitoista ja ikävystyttämästä toisia niiden kertomisella; mutta hän ei kuitenkaan voinut välttyä tekemästä vertailuja kotipiirissä vallitsevan sävyn — jonka hän hyvin tunsi — ja ylhäisen rouvan salongissa vallitsevan sävyn välillä, joka hänelle itselleen oli ihkasen uutta. Työtoverit pitivät hänen entistä suurempaa vaiteliaisuuttaan ylpeytenä, hänen tiheää poissaoloaan kevytmielisenä hurjastelemisena; ja siten joutui Anton, joka ennen oli ollut koko talon suosikki, juuri tämän seikan vuoksi sitä ankaramman arvostelun esineeksi. Itse puolestaan hän tunsi maltillisempani toverien pidättyväisyyden ja jyrkempien kouraantuntuvan kylmyyden hyvin kipeästi ja valitti itsekseen joutuneensa lemmettömän kohtelun alaiseksi. Siitäpä johtui, että hän nekin illat, jolloin hänellä ei ollut aihetta poistua kotoa, vietti miltei yksinomaan Finkin parissa, ja että nämä molemmat piankin muodostivat pienen ylimyksellisen nurkkakunnan, joka oli vihamielisessä suhteessa toisiin herroihin.
Antonia tällainen suhde masensi enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää; hän kärsi siitä työpöytänsä ääressä, omassa huoneessaan, jopa päivällispöydässäkin kadunvartisessa talossa. Harvemmin kuin ennen hänen työtoverinsa häntä puhuttelivat; tarvitessaan jotain tietoa Jordan ei enää kääntynyt hänen puoleensa vaan Baumannin; kun rahastonhoitaja aamiaishetken lyötyä astui etukonttoriin, ei hän enää pysähtynyt Antonin pöydän ääreen; ja kun Specht kesken kauppakirjeittensä kirjoittamista tapansa mukaan käännähti äkkiä rajusti ympäri tuolillaan ja teki jonkin merkillisiä kysymyksiään, niin hän kohdisti sen tosin entistä ahkerammin Antonille, mutta tämän asemaa ei suinkaan parantanut, kun Specht muka kuiskaten karjui hänen korvaansa: "Onko totta, että herra von Blogilla on papurikkovaljaikko?" tahi: "Täytyykö rouva von Baldereckin luo mennessä vetää jalkaansa kiiltonahkasaappaat vai kelpaako kengät?" Kaikista tylyimmin Antonia kohteli hänen vanha suosijansa Pix. Liika suuri suvaitsevaisuus ei ollut koskaan ollut tämän tarmokkaan herran vahvoja puolia, ja jostakin hämärästä syystä hän piti nykyistä Antonia konttorin, ison vaa'an ja soolowhistin petturina. Hänen tapanaan oli viettää syntymäpäiväänsä mahdollisimman juhlallisessa muodossa. Silloin hän kutsui kaikki uskotut ystävänsä, joista Anton oli ensimmäisiä, illaksi huoneeseensa, jossa hän päivän kunniaksi tarjosi viiniä ja sokerikakkua; jälkimmäinen oli vartavasten tilattu sokerileipurilta ja esiytyi vuosi vuodelta yhä suuremmassa koossa. Näinä viikkoina sattui jälleen hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Pix olikin viime aikoina ollut merkillisen vaitelias Antonia kohtaan, oli tämä kuitenkin varustautunut viettämään illan hänen luonaan ja oli sen vuoksi vastannut kieltävästi herra von Zernitzin kutsuun. Varhain ennen konttorituntien alkua hän meni Pixin huoneeseen onnittelemaan tätä. Herra Pix kuunteli onnitteluja hyvin kylmäkiskoisesti eikä kutsunut Antonia illaksi luokseen. Pöydästä noustua Anton kohtasi tuon suunnattoman sokerikakun, joka leipurin oppipojan hartioilla työläästi kapusi takapihan portaita ylöspäin; ja konttorissa hän tajusi herra Spechtin puheista, että tällä kertaa kaikki toverit olivat kutsutut pyhittämään sen päivän muistoa, jolloin herra Pix maailmaantulollaan oli täyttänyt tuntuvan aukon luomakunnassa. Niin — kaikki muut olivat kutsutut, paitsi hän ja Fink.
Syystäkin Anton käsitti tämän syrjäyttämisen tahalliseksi loukkaukseksi. Mutta hän antoi sen vaikuttaa itseensä kipeämmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. Ja päällepäätteeksi piti vielä Spechtin suihkata hänelle kuin minäkin hauskana salaisuutena, että Pix oli sanonut, että sellainen nuori herra, joka seurusteli luutnanttien kanssa ja illoin irstaili Feronissa, ei ollut sopiva seuralainen vakavien kauppamiesten piiriin. Kun hän tänä iltana istui yksin huoneessaan ja kuuli toverien iloista hälinää Pixin puolelta, valtasi hänet ahdistava ja tuskallinen tunne, jota ei kyennyt hajoittamaan mikään niistä loistavista kuvista, jotka viime aikana olivat joutohetkinä täyttäneet hänen mielensä, ei edes ihanin ja rakkainkaan niistä.
Itsekään hän ei ollut lainkaan tyytyväinen itseensä, vaan koetti oikein kasata kiduttavia syytöksiä itseänsä vastaan. Hän oli tosiaankin muuttunut. Eihän hän tosin työssä ollessaan päästänyt itseään vallan laukeamaankaan, mutta työstään hänellä oli varsin vähän iloa, pikemminkin se tuntui taakalta. Olipa sattunut, että hän liikekirjeissä oli unohtanut jonkin tärkeän asian mainitsematta, olipa hän pari kertaa kirjoittanut vääriä hintamääriäkin, jolloin Jordan oli kuivasti huomauttaen jättänyt kirjeet hänelle takaisin. Hänelle johtui myöskin mieleen, ettei kauppias ollut viime aikana ollenkaan välittänyt hänestä ja hänen toimistaan, ja että Sabine oli joku päivä sitten portailta tavatessaan tervehtinyt häntä kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. Ja aivan äskettäin, kun täti oli valittanut yörauhansa häiriytyneen sen kautta, että joku oli niin myöhään ja kolistellen tullut portista sisään, olivat kaikki toverit katsoneet häneen moittivasti. Yksinpä uskollinen Karlkin oli tuonaan kysynyt — Antonin mielestä sangen ivallisesti — oliko hänellä portinavain mukana tanssitunneille lähtiessään. Tällaisten tukalien muistelmien vaivaamana Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi silmäilemään pientä yksityistä kassakirjaansa. Viime viikkoina hän ei ollut lainkaan merkinnyt siihen menojaan; senvuoksi hän tarttui kynään ja alkoi hätäytyneenä laskea niitä yhteen sormistaan laskuista ja muististaan. Hirmustuen hän huomasi velkainsa nousevan summaan, jota hän ei mitenkään kyennyt suorittamaan, jollei käynyt käsiksi vanhempainsa jättämään pikku perintöön. Hän tunsi itsensä perin, onnettomaksi. Tähän asti oli kohtalo soitellut hänelle vain hienoimpia säveleitään, nyt rupesivat toiset kielet pahoin särähtelemään. Ja epäsoinnun piti käydä vieläkin pahemmaksi.
* * * * *
Samana iltana palasi kauppias huonolla tuulella klubistaan kotia, vastasi kuivasti Sabinen tervehdykseen ja rupesi pitkin askelin mittelemään huoneen lattiaa.
"Mikä sinua vaivaa, Traugott?" kysyi sisar.
Veli astui hänen tuolinsa viereen. "Tahdotko tietää, millä tapaa Fink on saattanut suojattinsa rouva von Baldereckin taloon? Sinähän olet niin iloinen noiden molempien ystävyydestä. Nyt hän on kutonut kokoon oikean valheiden verkon ja tehnyt kokemattomasta Wohlfartista julkean seikkailijan." Hän kertoisitte erään vanhemman upseerin tiedustelleen häneltä lähemmin Antonin olosuhteita ja mitä silloin oli käynyt ilmi.