Niin sanoen otti hän liitupalasen ja piirusti A-kirjaimen.
Samalla tavoin käytti hän monta muutakin kirjainta merkitäksensä joko siirappiastiaa, kahvisäkkiä, sillitynnyriä tai muuta tavaraa, joita hänellä oli laivassaan kuljetettavana.
Jaakko oli yhdentoista vanha eikä hänen tietonsa ja taitonsa olleet sen enempää laajenneet. Joen rannat olivat hänen maailmansa rajoina. Hän tosin näki puita ja taloja, vaan ei tietänyt edellisten kasvavan eikä jälkimäisiä rakennettavan. Sen sijaan tunsi hän tarkkaan joen syvät ja matalat paikat, tiesi joka paikan ja niemekkeen nimen sekä veden nousu- ja lasku-ajat. Lisäksi osasi hän ohjata laivaa, ja milloin häneltä puuttui voimia, oli hänellä apuna kokemuksensa, jonka oli saavuttanut alituisella harjoittamisella.
Heikon äidin väkevien juomain himo oli kahtena edellisenä vuotena tullut niin suureksi, että hän vain harvoin nousi vuoteeltansa. Eräänä lauantaina kulki laiva, hiiliä lastina, jokea ylös; kun oli vastatuuli, ei voitu enää ehtiä määräpaikkaan, vaan täytyi käydä ankkuriin. Ilta jo pimeni ja Rehti-ukko meni alas kajuuttaan, ja Jaakko jäi etukannelle, jossa hän tavallisesti vietti yöt, sateella pikku kojussa, joka oli ennen ollut koiran asuntona. Katsottuaan ankkuriköyttä aikoi hän juuri mennä levolle, kuin äkkiä kova huuto häntä peljätti ja hän samalla tunsi eriskummallisen savun käryä. Hetkisen kuluttua kuului jälleen samanlainen huuto ja Jaakko näki isänsä syöksevän ylös kajuutasta, hyppäävän mereen ja katoavan veteen. Tuska ja kauhu näyttivät saattaneen miehen siihen tekoon tai vieneen häneltä järjen, jotta hän ei osannut hallita itseänsä.
Kauhistunut poika riensi sille paikalle, josta isä oli kadonnut; vahvan virran tähden hän ei enää voinut huomata muuta kuin muutamia pikku aaltoja, jotka solisuttivat laivan sivua. Hetkisen aikaa oli hän ikäänkuin huumautuneena isän äkkiarvaamattomasta kuolemasta, kunnes äidin yhä heikommin kuuluvat hätähuudot ja savu hänet toinnuttivat.
Hänen rientäessänsä kajuuttaan, tunkeutui savu niin sakeana hänelle vastaan, että hänen täytyi palata, ett’ei tukehtuisi. Hän alkoi tehdä mitä varmaan enimmät lapset hänen sijassaan olisivat tehneet: hän laskihe istumaan ja alkoi katkerasti itkeä. Kuin hän vihdoin otti kädet silmiltään ja katseli ympärillensä, oli savu haihtunut ja kaikki oli hiljaa. Jaakko nousi ja astui alas kajuuttaan. Hän huusi äitiään, vaan ei saanut vastausta. Kajuutan lamppu paloi kyllin kirkkaasti ja valaisi joka nurkan. Jaakko ei huomannut missään palon merkkiäkään. Vapisevin äänin huusi hän uudestaan "äiti!" Ei nytkään vastausta ja Jaakko tuskin tohti pelosta hengittää. Viimein rohkasi hän mielensä ja lykkäsi vuoteen uutimet syrjään. Siinä oli poika raukalle kauhistuttava näky. Äidistä ei ollut muuta jäljellä kuin musta läjä, ja kuin hän tuskastuneena ojensi kätensä, tunsi hän öljyistä tuhkaa. Huudahtaen kauhusta hoiperteli hän taapäin, haparoi rappusia ylös ja vaipui tainnuksiin laivankannelle, jääden siihen moneksi tunniksi makaamaan.
Jaakon äiti oli saanut hirvittävän kuoleman, johon oli syynä hänen ylenmääräinen väkevien juomisensa. Semmoista kauheata kuolemaa sanotaan itsensäpolttamiseksi. Alkohooli, jonka juomari paloviinan mukana juo, muodostaa kaasuja, jotka leviävät yli koko ruumiin, syttyvät ja polttavat sen tuhkaksi.
Varmaankin hirveä näky, vaimon ruumiista leimuavat liekit, saattoi Rehti-ukon semmoiseen tuskaan ja kauhuun, että hän mielettömänä syöksyi sieltä ulos ja etsi kuolemansa laineista.
Toinen luku.
Oli jo kirkas päivä, kuin Jaakko heräsi horrostilastaan. Alussa hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta kuin hän sattui katsahtamaan avoimeen kajuutan oveen, muistuivat äkkiä edellisen illan kaikki kauhistuttavat tapaukset hänelle mieleen. Hän ei tohtinut mennä Rajuuttaan; voittamaton pelko ja kauhu pidätti häntä ikäänkuin vangittuna paikoillaan. Viimein tajusi hän olevansa yksinään laivalla, ypö yksinään maailmassa, ja kyynelvirta tulvi hänen silmistänsä. Joella vallitseva vilkas elämä saattoi hänet jälleen ajattelemaan ja miettimään tilaansa. Hän tiesi laivan olevan erään kauppiaan Drummondin oma, jonka laivaveistämöltä hän isänsä kanssa usein oli ottanut lastia, ja päätti nyt ohjata aluksensa sinne. Jaakko oli liian heikko hinaamaan ylös ankkuria, hän siis katkasi köyden ja sitoi sen jokeen jäävään päähän airon "poijuksi", helpommin löytääksensä paikan.