Puolessa tunnissa saapui hän herra Drummondin laivaveistämölle ja ensi kerran elämässään astui hän nyt maalle. Hänet neuvottiin asuinhuoneesen, jossa oli herra Drummond vaimoineen ja yhdeksänvuotisine tyttärineen. Pitkään aikaan ei Jaakko voinut nyyhkytyksiltä saada sanaakaan suustansa; vähitellen hän sitte tyyntyi sen verran, että voi kertoa surullisen historiansa.
"Hirmuista!" huudahtivat herra ja rouva Drummond ikäänkuin yhdestä suusta, kuin poika vaikeni. "Onko sinulla sukulaisia, poika parka?" kysyi rouva Drummond viimein, vähän toinnuttuaan kauhistuksestansa.
"Ei!" vastasi Jaakko.
"Mieti kuitenkin", sanoi herra Drummond, "ehkäpä sentään johtuu mieleesi joku sukulainen maalta."
"En ole tähän asti koskaan käynyt maalla."
"Käsitätkö myöskin, että olet orpo poika?" kysyi rouva Drummond sääliväisesti.
"En tiedä, mikä on orpo."
"Kun ei ole enää isää eikä äitiä", huomautti pikku tyttö.
"Niin, he ovat molemmat kuolleet", sanoi Jaakko itkien ja lisäsi sitte isän lauseen: "Ei itku hädästä päästä; kerran tehty ei parane".
"Mihin nyt aiot ryhtyä?" kysyi herra Drummond, vakavasti katsellen poikaa silmiin.