"En tiedä", vastasi Jaakko. "Mitäs joutavasta!"
"Mikä kummallinen poika", huomautti rouva Drummond. "Käsitätkö onnettomuutesi koko suuruuden, hyvä lapsi?"
"Jos neuvo pettää, niin toinen auttaa", vastasi Jaakko, pyyhkien pois kyyneleet silmistänsä, vaikka niitä kuitenkin yhä uudestaan herui.
"Nuo ovat todellakin kummallisia lauseita pojan suussa, vaan hän näyttää kuitenkin vilpittömästi heitä surevan", sanoi herra Drummond. "Osaatko lukea ja kirjoittaa?"
"En", vastasi Jaakko, "vaan soisin kyllä osaavani."
"No, saadaan nähdä, mitä sopii tehdä, poikaseni."
"Minä tiedän, mitä pitää tehdä", vastasi Jaakko. "Pitää lähettää väkeä joelle noutamaan ankkuri köysineen, ennenkuin poiju leikataan poikki."
"Olet oikeassa, poikanen, se pitää heti tehdä."
Rouva Drummond käski tyttärensä viedä pojan kyökkiin, jossa piika antoi hänelle syödä, sillä vaikka suru ja murhekin ahdistivat häntä, oli hänen kuitenkin kovin nälkä, hän kun ei edellisestä päivästä asti ollut nauttinut palaakaan.
Toistaiseksi jäi orpo Jaakko herra Drummondin perheesen ja ihan ensiksi hankittiin hänelle uusi puku, sillä hänen vaatteensa olivat sangen likaiset ja ryvettyneet. Sinä päivänä, jolloin hän sai uudet vaatteet, täytyi hänen syödä samassa pöydässä Drummondin perheen kanssa. Tottumaton kun oli liikkumaan niin hienossa seurassa ja tuskin ollenkaan tiesi, miten pöytäveistä ja kahvelia pidellään, käyttäytyi Jaakko syödessänsä niin kömpelösti, että Saara, talon pikku tytär, monta kertaa purskahti nauruun. Ensi kerran elämässään tunsi Jaakko mielensä tuskallisesti masentuvan ja häpeästä hän viimein tillahti itkemään.