"En enää naura sinua", sanoi Saara ja ikäänkuin anteeksi pyytääksensä silitti hänen poskeaan, "mutta sinun pitää myöskin lakata itkemästä."
"En, en itkekään enää", vastasi Jaakko iloisesti ja lupasi kiitollisena tytön ystävällisyydestä vuolla hänelle puupalasesta pienen veneen.
"Pojalla on hyvä ja kiitollinen sydän", kuiskasi herra Drummond rouvalleen, "ja hän kyllä ansaitsee, että me pidämme huolta hänestä."
Herra Drummond pitikin sanansa. Hänen asuinpaikkansa Breatfordin lähellä oli laitos, jossa köyhät lapset saivat asunnon, ylläpidon ja opetusta, ja siihen laitokseen pantiin Jaakkokin. Siellä oli kaksi opettajaa, joista toinen oli nimeltä Dobs, vaan joka sangen mielellään salli itseään kutsuttavan Domine Dobiensiksi, syystä että oli paljon oppinut ja erittäinkin etevä latinankielen tuntija. Hän oli vanhanpuolinen pitkä ja hoikka mies ja hänen tavattoman suuri nenänsä oli aina vallattomien poikain pilkan esineenä. Välistä hän vaipui syviin mietelmiin, muistellen silloin vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten elämää tai mietti hän mieliaineensa, matematiikan selvittämättömiä kysymyksiä, ja unhotti silloin kokonaan sekä koulun että oppilaat, jotka käyttivät hänen hajamielisyyttänsä kaikenlaiseen vallattomuuteen. Muuten oli hän lapsellisen hyväsydämminen mies, jota ei juuri voitu sanoa herra Knappsista, nuoresta alaopettajasta, sillä hän oli puolueellinen ja raakamainen luonnoltaan; sentähden oppivatkin pojat häneltä sangen vähän.
Kun Jaakolle oli määrätty istuinpaikka koulussa ja hän oli istahtanut siihen viimeisen penkin alapäähän, kutsui herra Knapps hänet Dominen läsnäollessa esiin.
"Osaatko lukea?" kysyi opettaja.
"En", oli vastaus, "vaan soisin osaavani."
"Hyvä, Rehti-Jaakko, toivosi kyllä vielä käy toteen", sanoi Domine.
"Tunnetko aakkoset?"
"Mitä ne ovat?° kysyi Jaakko.
"Herra Knapps ne kyllä opettaa sinulle", sanoi Domine ja neuvoi Jaakkoa kuuntelemaan tarkkaan.