"Minä olen lapseton, Jaakko, rupea sinä lapsekseni!" lausui kiitollinen vanha herra. "Ei kenellekään sen kautta tapahdu vahinkoa, jos määräänkin sinut perillisekseni, sillä minulla ei ole sukulaisia. Jää luokseni, Jaakko, ja minä olen sinulle aina hellänä isänä, joka ei milloinkaan unhota, että hänen tähtensä olet uskaltanut henkesi."
"Te olette aina ollut erittäin hyvä ja ystävällinen minulle", vastasi Jaakko liikutettuna, "enkä minä milloinkaan unhota sitä. Mutta herra Drummond oli myöskin hyvä minulle ja kuitenkin ajoi hän minut pois kiittämättömänä olentona. Voihan meidänkin välillemme tunkea pahoja ihmisiä, saada aikaan väärinkäsitystä enkä minä kestäisi toista kertaa tulla hyljätyksi. Jos rakastatte minua, niin suokaa minun olla mitä olen. Antakaa minun pitää vapauteni ja riippumattomuuteni, se on ainoa, mitä teiltä pyydän."
"Kyllä huomaan turhaksi sinua sen enempää pyydellä", sanoi kapteni hetken perästä. "Mutta kuulepas varoitukseni, Jaakko, äläkä tee tilaa sydämmeesi uhkamielisyydelle ja katkeruudelle sen vuoksi, että olet saanut kärsiä vääryyttä muilta ihmisiltä; se katkeroittaa elämän ja saattaa sinut siihen väärään luuloon, että maailma ylimalkaan on paha. Kuin saat enemmän kokemusta, huomaat siinä olevan paljon hyvää ja jaloakin."
"En vaan voi unhottaa loukkausta, jota olen saanut kärsiä", vastasi Jaakko. "Olen valmis antamaan muille rikoksensa anteeksi, mutta en anna kenellekään syytä semmoiseen väärinkäsitykseen minusta, kuin Drummondin perhe sai. Kerran tehty ei parane."
"Niin kyllä, Jaakko; mutta siihen minä voisin lisätä toisen mielilauseistasi: jos neuvo pettää, niin toinen auttaa. Jumala siunatkoon sinua, poikani. Pysy lautturina, jos et huoli muusta; mutta älä mene enää jään alle."
"Teidän tähtenne kyllä koska hyvänsä, kapteeni Turnbull", vakuutti Jaakko, ja uudestaan sulki vanha herra hänet isällisellä rakkaudella syliinsä.
Yhdeksäs luku.
Kului muutamia vuosia. Jaakko oli melkein lopettanut jokilaivurin oppiaikansa. Hänen aikansa kului hiljaa ja säännöllisesti kuin hänen venheensäkin kulki eteenpäin; joka päivä oli toisensa kaltainen. Lomahetkinä hän etupäässä tutki kirjojansa, myöskin viljeli hän ahkerasti isällisen ystävänsä, kapteeni Turnbullin runsasta kirjastoa. Mitä enemmän Jaakko etsi henkistä ravintoa, sitä vähemmin häntä miellytti toimensa ja yhä selvemmin hän huomasi miten väärin hän teki, kun vapauden rakkaudesta ei ottanut kuullaksensa kapteenin neuvoa. Kapteeni Turnbull puolestansa oli yhä siinä luulossa, että hän yhä tyytyi ammattiinsa, ja Jaakko, häveten ilmoittaa isälliselle ystävälleen mielensä muutosta, jatkoi edelleen lautturinammattiansa.
Niin souti hän myöhään eräänä kirkkaana iltana pitkin jokea, kuin kova melu herätti hänet ajatuksistaan. Kolme miestä istui venheessä; he tulivat varmaan joltakin huviretkeltä, sillä lauluista päättäen olivat he päihtyneet.
"Katsokaapas", huudahti eräs heistä, "minä kyllä osaan heiluttaa airoa yhtähyvin kuin ken hyvänsä merisotaväestä. Ottakaa vaarin!"