Talvi tuli ja tammikuussa oli niin pakkanen, että Thames-joki jäätyi ja kaikki laivaliike lakkasi. Sen johdosta oli Jaakonkin työ tietysti loppunut. Hän käytti joutoaikaansa lukemiseen ja otti käsille kaikki kirjansa, painaakseen mieleensä kaikki mitä ennen oli oppinut; joka päivä hän kävi kapteeni Turnbullin luona ja sai häneltä kuulla monta hauskaa kertomusta monilta matkoilta, joita hän oli tehnyt pohjoismerillä ja muuallakin.
"Olen kuullut", lausui kapteeni eräänä päivänä Jaakolle "tänään paistettavan jäällä London-sillan lähellä kokonainen härkä. Haluttaako sinua tulla mukaan, niin mennäänpä sitä temppua katsomaan?"
Jaakko oli heti valmis ja niin he läksivät hevosella erääsen kadunkulmaan, josta ei enää ollut varsin pitkä matka London-sillalle. Tultuansa joelle huomasivat he edessänsä vilkasta elämää. Jäällä oli monta kauppakojua, katossa liehuvat liput; koko ala vilisi tyytyväisen näköisiä ihmisiä, osaksi liikkuen luistimilla, osaksi lykäten kelkkarekiä; kaikkialla leimusi suuria tulia, joissa paistettiin makkaroita ja muuta syötävää. Mutta suurimman huomion veti puoleensa härkä, jota par'aikaa paistettiin lähellä siltaa. Jää oli neljän, jopa viidenkin jalan paksuinen; siellä täällä tosin oli ohuempia paikkoja, vaan ne olivat merkityt varoitustauluilla, ett'ei kukaan menisi liian lähelle semmoista paikkaa. Ihan niiden lähellä oli pitkiä tankoja ja köysiä mahdollisen onnettomuuden kohtauksen varalle.
Aurinko paistoi kirkkaasti, taivas oli pilvetön ja sininen. Kapteeni Turnbull ja Jaakko iloitsivat kolme tuntia katselemalla vilkasta liikettä ja häärinää. Vihdoin oli aika muistella paluumatkaa. Molemmat astuivat jokea ylöspäin tullaksensa paikalle, josta saisivat hevosen.
"Olisi hauska tietää", virkkoi kapteeni Turnbull, "onko nyt vuoksi vai luode."
"Sen heti saisi tietää, jos vaan huomaisi reikää jäässä", vastasi
Jaakko. "Tuossapa onkin reikä!"
Hän heitti jääpalasen reikään ja huomasi vahvan pakoveden vallitsevan.
Heidän astuessaan eteenpäin tarttui tuuli kapteenin hattuun ja kuljetti sitä nuolennopeudella pitkin sileätä jään pintaa. Kapteeni juoksemaan sen perästä ja Jaakko seurasi hänen esimerkkiänsä, mutta vaikea heidän oli hattua saavuttaa. Milloin oli Jaakon onnistua saada kiinni karkulainen, milloin jo ojensi kapteeni kätensä tarttuakseen siihen, mutta joka kerta kuin juuri olivat sitä saavuttamaisillansa, kuljetti uusi tuulenpuuska sitä eteenpäin suureksi huviksi kaikille lukuisille katselijoille. Kapteeni Turnbull vähän Jaakon edellä ja takaa ajamisen innoissaan hän ei huomannut taulua, joka varoitti menemästä eteenpäin.
Äkkiä kuuli Jaakko, joka ei myöskään ollut huomannut taulua, jään rutisevan ja näki kapteenin vaipuvan veteen. Väkeä oli lähellä ja myöskin pelastusköysi. Jaakko ei miettinyt hetkeäkään, sillä hän rakasti kapteenia kuin isäänsä. Kiireesti hän tarttui köyden päähän, sitoi sen vyötäisilleen ja hyppäsi avantoon, johon kapteeni oli kadonnut. Hän muisti pakoveden juuri vallitsevan ja piti onnen sattumana, että kapteeni oli kysynyt sitä, sillä sen johdosta hän oli tutkinut veden syvyyden. Jaakkoa kuljetti virta eteenpäin ja kohta hän tunsi; miten kapteeni Turnbullin kädet häneen tarttuivat. Samassa jäällä olevatkin vetivät köyttä. Hukkuvan epätoivoisena piti Jaakko kiinni köydestä ja samoin kapteeni pelastajastansa. Pian he pääsivät avannolle; tikapuut laskettiin reiästä alas ja muutamat miehet vetivät siitä ylös kapteenin ja Jaakon. Molemmat olivat niin rauenneet, että menivät tunnottomiksi. Heidät vietiin lähellä olevaan ravintolaan, jossa he avuksi haetun lääkärin avulla pian jälleen tointuivat. Seuraavana aamuna he jo olivat siksi parantuneet, että voivat lähteä kapteenin kotiin.
Vasta siellä, missä olivat häiritsemättä, kiitti kapteeni nuorta pelastajaansa mitä innokkaimmin pusertamalla häntä syliinsä.