Hänestä tuntui niin erinomaisen hyvältä kuin ei milloinkaan ennen. Usein hän ennen vihoissaan kuvitteli miten suloista olisi kostaa Hodgsonille ja Watkinsille; mutta nyt hän huomasi, miten paljon suloisempaa on ja miten hyvä omatunto on, kun on osoittanut jaloutta vihamiehelle ja kostanut pahan hyvällä.
Seuraava päivä oli viimeinen, jolloin Jaakko oppilaana souteli venettänsä, sillä sen jälkeisenä aamuna oli hänen oppiaikansa lopussa. Hän oli juuri laskenut laiturille, kuin eräs kovin päivettynyt mies huusi hänelle.
"Tahdotteko ansaita hyvän soutopalkan?"
"Minne on matkanne?" kysyi Jaakko.
"Gravesendiin, poikaseni, ell'ette pelkää suolavettä."
"Sinne on pitkä matka."
"Pyytäkää kuinka paljon vaan tahdotte", sanoi vieras, "minulla on kova kiire; ell’en oikeaan aikaan saavu Gravesendiin, purjehtii laiva ilman minua. Määrätkää hintanne."
Jaakko vaati guineaa (20 mk 50 p.). Mies suostui siihen ja astui venheesen. Hän kertoi matkalla olevansa alaperämiehenä "Jupiter"-frekatissa, neljälläkymmenellä kanuunalla varustetussa sotalaivassa, jonka piti seuraavana aamuna lähtemän purjehtimaan. Nopean kulun jälkeen saapuivat he iltapäivällä perille. Tuuli vaikutti kovan aaltoilemisen. Jaakon venheesen oli tullut vettä ja hänen laskiessansa frekatille törmäsi vene yhteen sotalaivan oman suuren venheen kanssa, joka oli vesitynnyreillä lastattuna. Pieni vene meni kumoon ja Jaakko putosi soudettavineen veteen. Laivamiehet auttoivat molemmat suureen venheesensä; mutta kun Jaakko ei voinut mennä omaan vedellä täytettyyn venheesensä takaisin, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin nousta alaperämiehen seurassa Jupiterille. Siellä hän meni erään upseerin luokse pyytämään häntä lähettämään jonkun noutamaan hänen ajelehtivaa venhettänsä.
"Noutakaa itse venheenne", vastasi tylysti upseeri, jolla oli ensimmäisen luutnantin arvo, ja kääntyi sitte antamaan väestölle käskyjä.
Jaakko meni nyt alaperämiehen luo, jonka oli soutanut sinne ja ilmoitti hänelle pulansa.