"En voi siihen mitään", vastasi hän olkapäitänsä kohottaen. "En voi puhua puolestanne; olen itsekin pulassa, kun olen viipynyt yli lupa-aikani."
Jaakko koetti sitte uudestaan onneansa ensimmäisen luutnantin luona, joka nyt näkyi olevan joutilaampi ja juuri sattui astumaan ohitse. Hän uudisti siis pyyntönsä ja upseeri meni peräkannelle katselemaan ajelehtivaa venhettä. Hänen palatessaan Jaakon luo vastaamaan hänelle, astui perämies esille, koski kunnioittaen hattuunsa ja ilmoitti palanneensa laivalle.
"Te olette viipyneet yli lupa-aikanne", vastasi hänelle luutnantti, "ja nyt täytyy minun vielä lisäksi lähettää noutamaan hänen venheensä, jossa olette tulleet."
"Vene ei ole sen arvoinen, että maksaisi vaivan; mutta tuosta pojasta tulisi hyvä laivamies", vastasi alaperämies, siten koettaen käyttää tilaisuutta torjua pois esimiehensä vihaa.
"Ken olette?" kysyi Jaakolta luutnantti, jolta ei perämiehen viittaus jäänyt huomaamatta.
"Minä olen laivurin oppilas."
"Näyttäkää minulle oppilastodistuksenne!" jatkoi luutnantti.
"Ei ole minulla sitä mukanani", vastasi Jaakko. "Mutta ettekö ole hyvä ja lähetä noutamaan venhettäni? Se on isäntäni oma."
"En, poikaseni, en voi käyttää kuninkaallisia venheitä semmoiseen tarkoitukseen."
"Sitte menen itse."