"Ja minä taas olen poikanne uskollinen palvelija, joka en koskaan salli, että hänen kotirauhansa rikotaan; sillä kenen ruokaa minä syön, sen virttäkin viritän," vastasi Donner.
"Hän valehtelee!" huusi raukea ääni joukosta. "Minä tunnen tuon konnan hänen kielestänsä. Hän on se, joka löi minut raajarikoksi."
"Aha!" naurahti Donner, "sinä olet siis se kettu, jonka pesän minä hävitin. Raajarikoksiko sinut löin? Aivan niin! häpeäksesi se tapahtui! ja häpeätä sinä olet saava, kunnes roikut ansaitussa hirsipuussa. No, ettekö pakene! Vilho, auta minua napsauttamaan tuota näsäkästä miestä hyppysille."
Hänen puheensa keskeytyi, kun erikäs ilman parratta ja leuka käärittynä veriseen liinaan, astui huoneesen, ilmoittaen hämmästyksensä odottamattomasta metelistä, ääneensä huutaen: "haa! — mitä tämä on? mitä tämmöinen hälinä? ja keitä te olette?"
"Kyllä teille sitten kaikki selitetään," vastasi Donner. "Mutta auttakaa minua ensin tekemään kunniallista sovintoa isänne kanssa. Muuten tässä pian syntyy verinen kahakka, sen minä vakuutan."
"Isäni!" sanoi erikäs vakavalla, mutta lempeällä äänellä, "minä pyydän teitä selittämään syytä teidän myöhäiseen ja väkivaltaiseen käyntiinne täällä. Jos jotain vääryyttä on tapahtunut, olen minä ensimäisenä sitä rankaisemassa."
"Syyn sinulle kyllä sanon," vastasi lordi, aivan iloissaan poikansa muuttuneesta käytöksestä. "Tiedä siis, että uskollinen palvelijani Joel täällä puistossa joutui salamurhaajan käsiin ja lyötiin niin, että hän oli hengen vaarassa. Rosvo on joukkoinensa vetäynyt tänne linnaan ja äärettömällä julkeudella ottanut tämän piilopaikaksensa. Se on sama hävytön ihminen, joka täällä on pitänyt niin isoa ääntä."
"Antakaa nyt minullekin suun vuoroa", sanoi Donner. "Tuo mainio uskollinen Joel on niin sanoakseni elävältä haudannut erään naisen ja aikoi tänäpänä tappaa häntä hiirenmyrkyllä. Sitten oli hänen aikomuksensa upottaa hänet järveen ja siten salata ilkityötänsä. Mutta me olemme sen konnantyön estäneet ja pelastaneet naisen, ja kun tuo hyvä Joel tahtoi meitä siitä estää, pehmitimme vaan vähäisen hänen hartioitansa. Mutta liekö hän sillä jo sovittanut pahantekonsa, se on toinen asia. Siinä on koko kertomus."
"Missä nainen on? Kuka hän on?" kysyivät isä ja poika yht'aikaa.
"Teitä, hyvä herra, hän sanoi Kaarleksensa," vastasi Donner, "kerran myöskin puolisoksensa —"