Serafina. Kyllä tiedän jo mitä tarkoitat, juuri kuin en tekisi muuta kuin vahinkoa, — juuri kuin en ymmärtäisi tehdäkään muuta kuin vahinkoa. Hoho, jollei minua olisi, niin kuinkahan pitkälle olisit päässyt, sinä, joka et ymmärrä järjestyksestä niin mitään? Mutta hyvistä töistäni et puhu sanaakaan, vaan kas kun rupattamaan rupeat, kyllä sinulla sitten sanoja on kuin paraassa sanakirjassa.
Hilarius. Mutta teehän nyt minulle mieliksi, ja anna minun edes kerrankin olla oikeassa.
Serafina (-päättävästi). En!
Hilarius. No tämähän vasta veikeätä on. Hän hävittää lipun, minä otan syyn päälleni, sanon: se on minun syyni, se — siis minähän olen sen oikeastaan hävittänytkin, — ja hän ei ole tyytyväinen sittenkään. Voi sinua, muoriseni, kuitenkin!
Serafina. Kas, nyt olet mielestäsi taas onnettomin mies auringon alla! — Katsokaa poloista, katsokaa ristinkantajaa — niin, niin, murise nyt vaan tuolla lailla! — Sinä olet erittäin kunnollinen mies, aivan moitteeton, sinussa ei ole vikaa vähääkään ja sinulla on vaan se onnettomuus, että olet nainut! —
Hilarius (kuivasti). Niinpä kyllä!
Serafina. Ja vaimosi on ristisi, jalkapuusi, kahleesi, joka on joka paikassa tielläsi, joka tasoittaa maahan kaiken sen hyvän, minkä sinä rakennat, — joka estää sinua olemasta Suomen, vieläpä Euroopan suurin mies, joka ei osaa muuta, kuin tehdä pahaa, kääntää kaikki nurin, hävittää —
Hilarius. Koska hävittämisestä kerran on puhe, niin voisinpa sinun kanssasi hävittää monta kertaa kärsivällisyytensäkin, (levollisesti) mutta minä en ole sitä vielä hävittänyt.
Serafina. Niin, niin — sinä olet uhri! Sinä kärsit kuin lammas! Sinulla on paljon vaivaa saada kaikki taasen oikeaan järjestykseen, mitä minä pelmutan. Ja sinä olet aina oikeassa, ja jos minä heikko vaimo kärsin, niin se ei liikuta sinua; jos murhe murtaa sydämmeni ja sieluni, niin sinulle on se samantekevä.
Hilarius. Eipä niinkään, — onhan tuttua, vanhaa virttä tämä kaikki! Olehan nyt vaan ääneti.