Remunen (erikseen). Oikeastaan — hän on oikeassa, mutta vaimo vainajani teki tavallisesti niinkuin sanoin. (Ääneen.) Sinä sanoit, ettei ne kuulu tähän?
Mimmi. Niin sanoin.
Remunen. Niin te aina marmatatte, kun teille sanoo jotakin suoraan vasten silmiä. Mutta kun sellaisesta tulee jotakin vahinkoa, tappiota, kas silloin saamme kärsiä me, juurikuin miehet olisivat maailmaan luodut ainoastaan teidän vikojanne korjaamaan. — Sen lisäksi maksaa kaikki rahaa, niin muotikauppiaat kuin tohtoritkin. Kuinka kävikään äsken, kun menimme katsomaan kilpa-ajoja; sanoin sinulle: älä pane päällesi tuota pitkähelmuksista leninkiä; — siellä on suuri väen tungos, ja helmukset voivat pian tallata ja repiä rikki.
Mimmi. Mutta, hyvä Remunen, olihan minulla silloin päälläni harmaa leninki, joka on kylläksi lyhyt —
Remunen. Niin — no, mutta se on taas liian lyhyt. Olen sinulle sanonut sen seitsemänkin kertaa, että se on liian lyhyt, — minä en suvaitse niin lyhyttä leninkiä. Silloin jos käyskentelen kanssasi, niin sorkehtii heti jälessäni kokonainen lauma nuoria herroja, jotka tähystävät jalkoihisi.
Mimmi. Ah! (Istautuu keskimäisen pöydän luo.)
Remunen. Kas niin!… nyt hän menee istumaan pahimpaan vetoon.
Mimmi. Mutta eihän tässä ole mitään vetoa.
Remunen. Niin — niin — siihen asti ei vetokaan mitään haittaa, kunnes täytyy kutsua tohtori. Niinhän tässä vetää, että tukka menee pörröön. Tule, haen sinulle hiljaisen paikan asemasillalla.
Mimmi (nousten). Kuten käsket.