Palvelija (antaen Evertille paperin). Te olette kaiketi pudottaneet tämän, herra! (Menee vasemmalle.)
Evert. Minäkö? Ruusupaperisen kirjeenkö? Mitä kummaa tämä tällainen on — (Aukaisee kirjeen.) Ainokainen enkelini, — minä jumaloitsen sinua, — sinun toiveesi ovat minulle käskyjä, — mutta minun oli vallan mahdoton päästä tänä aamuna matkalle. Tulen ensi junassa, — sinun tulee keksiä keino, mikä hyvänsä, jäädäksesi jäljelle. — Voi kuinka ikävöitsen sinua, — tuhansia muiskuja! Tämäpäs nyt somalta kuuluu. — Mutta minulle ei tämä kirje ole. Merkillinen lippu. (Ulkoa kuuluu hälinää.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Evert. Hilarius vasemmalta ja Palvelija.
Hilarius (käsi poskella). Ai-Ai-ai-ai-ai — sepäs vasta oli tuhkalöyly! Palvelija hoi! (Palvelija tulee vasemmalta.) Pullo seltterivettä ja toinen vaimolleni tuolla… (Palvelija menee.) Kokeeni meni päin mäntyyn. — Ah, kunnon nuori ystäväni, on hyvä että tapaan teidät täällä yksin, minun on tunnustettava teille eräs synti.
Evert. Minulle?
Hilarius. Niin — teille — minä petin teitä taannoin. Me puhuimme kotiripityksistä.
Evert. Niin teimme.
Hilarius. Ja minä sanoin, että ainoastaan veltot ja ämmämäiset saavat sellaisia, mutta nyt tahdon lohduttaa teitä. — (Palvelija tulee vasemmanpuolisesta ovesta, panee pullon ja yhden lasin keskimäiselle pöydälle, ja vie ennen tuomansa pullon ja lasin, menee oikeanpuolisesta ovesta)
Evert. Lohduttaa? Ettehän te toki uskone minun —