Hilarius. Mitäpä tyhjästä häpeästä, herraseni — olen elänyt maailmassa kylläksi pitkän ajan ja tiedän sen tähden yhtä ja toista omasta kokemuksestani, niinpä tiedän myös kaikkien aviomiesten saavan kotiripityksiä.
Evert. Kaikkienko?
Hilarius. Niinpä kyllä — uskokaa minua, vanhaa miestä! Mutta eipä nuo ripitykset ole niin hirveitä — niihin täytyy vaan tottua — niitä tulee kärsiä taitavasti ja vakaasti — sen pituinen se! Kaikki ponnistelemiset niitä vastaan ovat pelkkää mielettömyyttä, eikä niistä tule kuin mieliharmia.
Evert. Oh, sitä mieliharmia!
Hilarius. Näettekös, tekin näytte tuntevan niitä.
Evert. Mutta missä on sitten aviosäädyn runollinen puoli?
Hilarius. Aviosääty, nuori ystäväni, on kesänlainen: kaikki iloitsevat sen lähenemisestä, mutta kun se tulee, — niin on se kostean kylmä; mutta se tuo mukanansa kuitenkin urpuja, kukkia, runollista mieltä, ja päivänpaistetta. Ettekö te sano kesää kauniiksi, vaikka toisinaan sataa, jyrisee ja salamoikin? Tulee ainoastaan kärsiä, ystäväni, ja kun rouva nostaa raesateen, — niin kärsimystä ja malttia vaan.
Evert. Malttia! — Teidän on hyvä sanoa: malttia — te olette jo päässeet siitä pahasta — silloin voi jo ollakin maltillinen.
Hilarius. Minäkö päässyt siitä pahasta? Oho, ystäväni, siitä pahasta ei pääse yksikään.
Evert. Mutta oltua 30 vuotta naimisissa, sanoitte te —