Hilarius. Joutavia — minä koristelin asiaa niinkuin tekin äsken. Olkaa vakuutettu siitä, että minä saan kotiripityksiä, niinkuin tekin ja niinkuin kaikki muutkin aviomiehet — ja, voinpa lyödä vetoa, melkein ihan samoilla sanoilla — näyttää aivan siltä, kuin vaimot kopioisivat karttansa toinen toiseltaan.
Evert. Te laskettelette liikoja.
Hilarius. Liikojako? Malttakaapas hiukan — (riisuu päältänsä takin). Te saatte itse nähdä, puhuinko liikoja; — kas tässä — pankaapas minun takkini päällenne.
Evert. Mutta mitä varten? (Panee takin päällensä.)
Hilarius. Pankaa nyt minun lakkini päähänne.
Evert. Mutta —
Hilarius. Kas niin, — ja istukaa nyt tuonne noin, — ja pitäkää joku sanomalehti tahi nenäliina silmienne edessä, — minun eukkoni on pitävä teitä miehenään, — ja te saatte kuulla mitä kauniimman kotiripityksen. Hän on paraillaan haltioissaan, ihan valmiina.
Evert. Mutta eihän tämä sovi.
Hilarius. Sopii vallan hyvin eikä teidän tarvitse puhua yhtäkään sanaa, — siitä pitää hän huolen aivan yksin.
Evert. Entäs kun hän tuntee minut?