Hilarius. No, se olkoon hänen rangaistuksensa, se! Istukaa nyt vaan tuonne. (Taluttaa häntä oikealle, Kauppi istuutuu). — Kas niin — ja ottakaa nyt kaikki tyynesti vastaan, älkääkä röyhätelkö, vaan nielkää hyvin minun osani. (Yskii) Hm, hm! (Katsoo sivusalonkiin.) — Hiljaa, hän tulee! (Menee keskiovesta.)
KYMMENES KOHTAUS.
Evert. Serafina.
Evert. Kummallinen tuuma todellakin, en voi käsittää mitä hänen vaimonsa on ajattelevakaan minusta, — mutta tuossa hän jo onkin.
Serafina (vasemmalta). Tuolla istuu hän ja lukee, — ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, — ja minun tulisi muka aina vaan kärsiä. Ei, mies ja vaimo tulevat yhdeksi, heidän siis pitää olemankin yksi ja — hänen tulee siis saada osansa hänenkin!
Evert (tuijottaa ja tuijottaa yhä syvemmin ja syvemmin lehteen). Minä istun kuin tulisilla hiilillä!
Serafina (yskii siten huomauttaakseen läsnäolostaan). Hm, hm! Luulen vilustuneeni. (Istuikse, lyhyt paussi.) Mokoma sysmäläinen — no eikö tämä nyt harmita? — Sinä ajattelet kaikitekin, kuinka sinä äskettäin loukkasit minua? Niinhän? (Nousee ylös.) Minä tunnen jo sinun tapasi — istua lekotella tuolla lailla — eikä vastata sanaakaan, eikö se ole totta se, sinä uhrilammas? Niin, sehän on moisten jörrien laita, se! Sen sijaan että pyytäisit minulta anteeksi, kun teit minulle vääryyttä, — istut sinä tuolla kuin mikäkin suolapatsas. (Hyvin kiihkeästi.) Ei — kun minä ajattelen noita aikoja, jolloin sinä kosit minua, — vaikka siitä nyt onkin vuosia, — kas silloin osasi hän olla simasuu ja liverrellä: "pienokaiseni, kultaseni, manssikkani, sievä enkelini", — minä myönnän olleeni silloin sievä, mutta enhän minä nytkään ole mikään tiikerikissa! Mutta nyt hoksaankin minä, että kaikki oli vaan pelkkää viekkautta. Sinä olet houkutellut minut naimisiin, iskeäksesi ainoastaan kyntesi kuin haukka minuun, kyyhkysraukkaan, — sinä peto, sinä iiliäinen!
Evert (sivulle). Ihan kuin minunkin vaimoni!
Serafina. Imeäksesi siten minun sydänvertani. Rakkaudesta et sinä suinkaan minua nainut, — sillä silloin et olisi voinut unohtaa kaikkea. Mokoma sysmäläinen! Hän ei puhu yhtään sanaa! Tuollaisen kanssa kuin sinä tulee lampaastakin susi, ja minun heikko luontoni ei voi kauvan kärsiä tätä tällaista. Tuottaahan tämä ikuinen kiusa viimeinkin sydänhalvauksen, ja minä tunnen jo kuinka nuo kiihotukset kalvavat elämäni lankaa, vaikken nyt vielä näytäkään niin heikolta. Mutta kauan ei se voi kestää, ja se onkin minun ainoa lohdutukseni. Eron otosta en minä puhukaan enää, vaikka se tekisikin minun viimeiset päiväni niin hauskoiksi! Mutta ei minun laitani tule kokonaan hyväksi, ennen kuin — kuin —
Evert. Aha! Nyt tulee jo maahanpanijaiset.