Serafina. Ennen kuin minut lasketaan kolme kyynärää alas maan mustaan multaan, — siellä vasta saan levon. (Itkee.) Silloin saat sinä omantunnon vaivan, että olet istunut, kuin pökkelö, etkä puhunut sanaakaan kelpo vaimollesi. Onpa oikein hirveätä, kun ajattelen, että tämä kaikki tuli vaan siitä, kun sinulle sanoin hävittäneeni sen pienen lipun.
Evert. Kuinka — hänkö tämän lipun hävittänyt! (Hypäten ylös.) Oletteko te, rouva hävittäneet sen lipun?
Serafina. Herranen aika — mitä tämä on se ei ollutkaan minun mieheni, tuo vanha pökkelö. Ah! — ah! — (Juoksee nopeasti oikealle.)
Evert. Mutta kuulkaahan toki, rouva, minä olen sen löytänyt.
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Hilarius. Evert.
Hilarius (keskiovesta). Hahaha! Olipa tuo soma "spitaakeli!"
Evert (totisena). Älkääpäs naurako, herra Hilarius.
Hilarius. Sallikaa minun toki nauraa, eikö se ollut oikein somaa. Olettekos nyt tyytyväinen?
Evert. Kiitän teitä, — mutta lahja lahjaa vaatii, hyvä päivä vastausta, ja sentähden annan teille hyvän neuvon.