Antinahuelin otsa oli rypistynyt, ja hän loi vihaisen ja raivokkaan silmäyksen puhujaan. Mutta hän saavutti pian rodullensa ominaisen rauhallisuuden ja sanoi hiukan uhkaavalla äänellä: "Veljeni on sangen viisas, hän osaa eroittaa oikean väärästä. Mutta häntä on myös vaikea tyydyttää. Sanokoon hän itse ehtonsa, jollei hän tyydy Antinahuelin ehtoihin."
"Ne saatte pian kuulla! Ehtoni ovat seuraavat: araukani-joukko laskee aseensa. Vangiksi otettu nuori tyttö, joka on leirissänne lähetetään heti isänsä luo, ja pysyvän rauhan pantiksi jäävät Suurtoquin ja neljä kuuluisinta araukani-päällikköä Santiagoon, kunnes minä, don Tadeo de Leon, katson parhaaksi laskea heidät vapaiksi!"
Halveksiva hymy leikki Antinahuelin huulilla.
"Veljeni on sangen viisas — hän tahtoo ensin vangita suuren kotkan voidakseen surmata sen poikaset. Antinahuel pyytää toisenlaisia ehtoja."
"Ei", vastasi don Tadeo päättäväisesti, "nämä ovat ainoat ehdot, jotka tulen antamaan. Ei ole minun vikani, jos valitatte, ettette voi hyväksyä niitä."
"Onko Suuri Kotka kuullut araukanien koskaan valittavan?" kysyi Toquin ylpeästi. "Meitä on kymmenentuhatta soturia, päättäväisiä kuolemaan asti. — Älköön veljeni saattako meitä epätoivoon!" jatkoi hän synkästi.
"Teillä on kymmenentuhatta soturia? No niin, huomenna sotilaitteni aseet kaatavat tämän joukon kuin leikkuumiehen viikate viljan. He tulevat poispyyhkäistyiksi kuin kuivat lehdet, jotka syksytuuli vie mukanaan."
Antinahuelin silmät salamoivat. Yhteen puristetuin nyrkein hän astui lähemmäksi vastustajaansa.
"No kuule sitten, sinä, joka tahdot määrätä minulle luonnottomia, röyhkeitä lakejasi", sanoi hän hampaitaan kiristellen. "Tiedätkö kuka minä olen?"
"Pyh, mitä se minuun koskee! Olen sanonut ehtoni, ja koska ette tahdo hyväksyä niitä, ei meillä ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa. Antakaa minun mennä!"