"Tiedätkö, kuka minä olen?" toisti Antinahuel uhkaavalla äänellä. "Olen Suurtoquin Cadequalin lapsenlapenlapsi! Perinnöllinen viha eroittaa meidät toisistamme. Olen vannonut tappavani sinut, kurja koira!"
Nopeasti kuin ajatus veti hän tikarin vyöstään ja iski sillä vihollistaan keskelle rintaa. Mutta ase pirstautui kuin lasi haarniskaa vasten, jota don Tadeo petosta peläten kantoi pukunsa alla. Samassa tarttui hän petollisen miehen käsivarteen ja väänsi sen sijoiltaan.
Sotilaat, jotka näkivät mitä tapahtui, riensivät heti johtajansa avuksi. Mutta tämä käski heitä vetäytymään pois.
"Älkää ampuko!" sanoi hän. "Tuo kurja roisto on jo kylliksi rangaistu! — Mene, salamurhaaja, ja piiloita häpeäsi soturiesi joukkoon… en pelkää sinua, olet minun silmissäni liian kurja ja viheliäinen. Jättämällä sinulle halveksitun henkesi kostan paremmin kuin tappamalla sinut. Mene, roisto!"
Lausumatta enää sanaakaan hän käänsi selkänsä viholliselleen, meni henkivartiostonsa luo ja palasi sen kanssa takaisin leirille.
Antinahuel oli vihoissaan. Sisäinen tuli raivosi hänessä, silmät paloivat — mielellään hän olisi juossut vihollisensa perästä, joka oli taas nöyryyttänyt häntä. Salaten tuskan, jota hän tunsi, palasi hänkin ystäviensä luo.
"No", sanoi kenraali Bustamente nähdessään hänet jälleen, "mitä olette saavuttanut?"
Toquin osoitti synkkänä käsivarttaan, joka riippui jäykkänä hänen kupeellaan.
"Se koira loukkasi minua. Tikarini taittui hänen rintaansa vasten.
Siinä kaikki, mitä olen saavuttanut."
"Huomenna taistelemme!" lohdutti toinen. "Ehkä ei kaikki ole vielä mennyttä. Ehkä saamme vielä kostaa verivihollisellemme!"