"Niin, sen täytyy vihdoinkin tapahtua", huudahti Toquin kiivaasti. "Vaikka minun olisi pakko uhrata kaikki soturini, täytyy minun kuitenkin saada tämä ihminen käsiini!"
Sitten meni hän raivosta vavisten telttaansa, jossa hän kauan ja lakkaamatta mietiskeli itseksensä.
XXII. CONDORKANKIN TAISTELU.
Oli kymmenes päivä lokakuuta. Säteillen nousi aurinko, ja tuskin kultasivat sen ensimäiset säteet vuorenhuippuja, kun jo rumpujen pärinä täytti ilman ja pelästytti kaikkia. Tiheitä korppikotkaparvia liiteli ilmassa ilmaisten veriset himonsa kimeällä kirkunallaan ja lensi sitten kallion huipuille odottamaan juhla-ateriaansa.
Ylpeästi ja säännöllisissä riveissä ryntäsivät araukani-soturit esiin vallituksiensa takaa — se oli todellakin mahtava näky. He tiesivät kaikki puolustavansa menetettyä asiaa ja menevänsä melkein varmaa kuolemaa kohti, mutta kuitenkin odottivat he kärsimättömästi taistelumerkkiä.
Antinahuel, jonka oikea käsi lepäsi nahkasiteessä, heilutti vasemmallaan raskasta sotakirvestä. Hän ratsasti oivallisella mustalla hevosella, jota hän ohjasi polviensa avulla. Tällä tavalla kiiti hän sotilaittensa rivien välitse huutaen silloin tällöin jonkun soturin nimen ja muistutellen hänelle hilpeästi entisistä urotöistä. Hän johti itse keskustaa. Oikean siiven johdon oli hän uskonut don Bustamentelle ja vasemman vanhalle, uskolliselle Cathikaralle. Leiriin jätti hän ainoastaan noin viisikymmentä soturia, joiden velvollisuutena oli tarkasti vartioida ja suojella donna Rosariota ja nopeasti paeta hänen kanssaan, jos taistelu menetettäisiin.
Myöskin chileläinen joukkue, johon Valentin, Ludvig ja Joan olivat liittyneet — puelka-päälliköt olivat jääneet eräälle vuorelle, sillä he eivät tahtoneet taistella veljiään vastaan — oli lähtenyt liikkeelle ja lähestyi nopeasti vihollista.
Condorkankin kenttä, jossa taistelun tuli tapahtua, oli neliskulmainen. Kolmelta puolelta ympäröivät sitä vuoret. Neljännelle sivulle, joka rajoittui mereen, oli Antinahuel asettunut sotureineen. Eräällä kukkulalla, vastapäätä hänen armeijaansa, olivat don Tadeon neliön muotoiset joukot. Don Peralta ja kenraali Fuentes olivat asettuneet kahdelle viimeiselle sivulle. Araukanit olivat siis sangen epätoivoisessa asemassa, heidän takanaan oli meri, edessään mainittu vuorenkukkula. Toisin sanoen: he olivat vihollistensa ympäröimät.
Kuului taistelumerkki, ja kimeästi kirkuen hyökkäsivät urheat punanahat vihollisiansa kohti. Mutta ennenkuin ryntäävät intiaanit olivat ehtineet tulla liian lähelle heitä, aukenivat chileläisten rivit, ja jyrisevä yhteislaukaus kaatoi etumaiset araukanit maahan. Tämän kovan kartessitulen jälkeen sulkeutui rintama jälleen, ja sotilaat odottivat kolmeen riviin asettuneina uutta hyökkäystä.
Toinen hyökkäys oli ensimäistä peloittavampi. Araukanit, joiden rivit olivat jo melkoisesti harventuneet, muodostivat kiilan ja hyökkäsivät raivokkaasti chileläisten pajunettimuuria vastaan koettaen särkeä sen ja tunkeutua joukon sydämeen. Vaikka he tiesivät, että ensimäiset miehet olivat mennyttä kalua, tahtoivat kaikki taistella etumaisissa riveissä. Niin pian kuin etumaiset soturit olivat kaatuneet, tunkeutui uusia miehiä päättäväisesti heidän paikoilleen, ja tällä tavalla jatkui taistelu kiiltävin asein. Nuo villit soturit ymmärsivät kuitenkin sangen hyvin hillitä kiihkoansa, he seurasivat tarkasti päällikköjensä käskyjä ja tekivät huolellisesti kaikki sotaliikkeet, jotka nämä heille määräsivät.