XXIII. KUOLLEITTEN LEPOPAIKALLA.
Jo samana päivänä tapaamme chileläisten voittoisan joukon Biobion luona paluumatkalla Chileen. Se, mitä Chilen tasavallan etevimmät miehet olivat jo kauan aikaa toivoneet — nimittäin rauhaa ja sopua koko maassa — oli nyt vihdoin saavutettu.
Mutta olivatpa chileläiset kärsineet myös vahinkojakin. Suurin niistä oli don Tadeon katoaminen. Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan, häntä eivät lohduttaneet toisten vakuuttelut, että kenraali oli vielä hengissä. Hän oli niin huolestunut, että katsoi parhaaksi matkustaa Santiagoon pitämään siellä järjestystä yllä onnettoman ystävänsä sijasta. —
Valentin ja Ludvig lähtivät viimeisinä taistelukentältä. He suuntasivat kulkunsa sitä vuorenkukkulaa kohti, jonne he olivat jättäneet intiaanitoverinsa. Ratsastaen erästä kapeaa polkua pitkin, joka johti metsäisille kukkuloille, nousivat he vähitellen yhä korkeammalle ja lähestyivät ystäviensä leiripaikkaa. Hetken kuluttua huomasivatkin he Trangoil Lanecin ja Curumillan sammuneen nuotion ääressä syömässä äsken paistettua guanakoa.
Nähdessään ystävänsä astuivat ranskalaiset hevosiensa selästä ja ottivat osaa heidän ateriaansa. Ei sanaakaan vaihdettu sen aikana. Mahtava hiljaisuus vallitsi luonnossa, ainoastaan vieno tuuli heilutti hiljaisesti puiden latvoja. Kaukaa kuului välistä suden ulvontaa, johon erään vesiputouksen kumea kohina sekottautui.
"No niin?" kysyi Trangoil Lanec vihdoin.
"Taistelu oli kiivas", vastasi Valentin. "Araukanit ovat voitetut, he eivät voi enää koskaan tehdä vastarintaa. Todellakin, nuo roistot ovat ansainneet sen."
"He olivat veljiämme", sanoi Curumilla totisesti, ja ranskalainen tuli sangen noloksi kuullessaan tämän nuhteen.
"Se on totta", sanoi hän huoaten. "Jaloa verta on myös paljon vuotanut.
— Mutta tiedättekö, että don Tadeo de Leon on kadonnut?"
"Suuri Kotka on kadonnut — mutta hän elää", sanoi Trangoil Lanec. "Veljeni kuunnelkoot. Meidän periaatteemme kielsivät meitä taistelemasta sekä Antinahuelin puolesta että omaa kansaamme vastaan, sentähden vetäydyimme tälle vuorelle, josta voi aivan hyvin kuulla taistelun melskeen. Usein aioimme kiiruhtaa kentälle kuollaksemme yhdessä ystäväraukkojemme kanssa. Yht'äkkiä kuulimme ukkosenjyrinän tapaista melua. Noin kolmekymmentä soturia kiiti ohitsemme nopeasti kuin tuuli. He kuljettivat mukanaan valkoista neitoa, jonka tunsimme Suuren Kotkan tyttäreksi. Pian senjälkeen tuli esiin toinen, suurempi joukko, rynnäten raivoisaa vauhtia eteenpäin. Tätä joukkoa johti Antinahuel. Toquin oli kalpea, hänen vaatteensa olivat veriset, ja hän näkyi olevan haavoittunut."