Tätä kauheata rikosta seurasi yleinen kirkuna ja huuto. Arkoina ja kummastuneina vetäytyivät kaikki läsnäolijat pois sen miehen luota, joka oli vuodattanut veljensä verta. Kun sitten eräs päällikkö hetken kuluttua astui esiin ja vaati araukaneja luopumaan Toquinistaan, oli tämä vain ikäänkuin ilmoitus välien katkeamisesta, joka oli jo tapahtunut. Toinen toisensa jälkeen jätti entisen hallitsijansa, muutamat sangen iloisina, muutamat surullisina. Tämä mies, joka noin viisi minuuttia sitten oli komentanut viittäsataa soturia, näki heidän lukumääränsä vähitellen supistuvan, ja pian ei hänen ympärillään ollut kuin viisikymmentä intiaania. Nämä soturit, jotka pysyivät hänelle uskollisina, olivat palvelleet häntä koko ikänsä, ja olisivat mielellään vuodattaneet sydänverensä Toquininsa puolesta.
Poistuvat soturit nostivat maasta Luchsin ruumiin ja lähtivät sitten liikkeelle kadoten pian näkyvistä.
Siellä seisoi nyt suuri Toquin yksinäisenä ja hyljättynä ja laski niitä harvoja ystäviä, jotka tahtoivat vielä uskollisesti puolustaa häntä. Isku oli musertava, Antinahuel ei voinut enää hillitä itseään — hän nojautui puuta vasten, peitti kasvonsa vaippansa liepeellä ja itki.
Hänen heikkoutensa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tottuneena peittämään salaisimmatkin tunteensa ojentautui hän ja tarkasteli vankeja ankaran näköisenä. Kun hänen katseensa suuntautui don Tadeoon, joka oli oikeastaan syynä hänen kukistumiseensa, raivostui hän kauheasti. Estääkseen vankien pakoyrityksen, sitoi hän puuhun donna Rosarion, katsellen häntä himokkaasti. Don Tadeon sidotutti hän myös paaluun silmät käännettyinä aurinkoa kohti.
"Kurja roisto!" karjaisi tämä tempoen mielipuolisesti siteitään.
Päällikkö käänsi hänelle halveksivasti selkänsä.
XXVI. VAPAUTUS.
Lukija muistanee kai, että ranskalaiset ja heidän intiaanitoverinsa Trangoil Lanec ja Curumilla, olivat päättäneet seurata Toquinin jälkiä ja pelastaa don Tadeon ja hänen tyttärensä araukanien käsistä. Jokseenkin samoihin aikoihin kuin edellisessä luvussa kuvailemamme tapahtumat sattuivat, ratsastivat he tiheässä myrtti- ja sypressimetsässä noin päivämatkan päässä Araukasta. Tähän asti olivat he onnellisesti seuranneet Antinahuelin jälkiä ja otaksuivat jo olevansa siksi lähellä araukanien leiriä, ettei heidän tarvinnut enää jatkaa matkaa yhtä nopeaan tahtiin kuin ennen. Nyt täytyi heidän toimia varovasti, sillä tiheässä metsässä oli mahdollisesti Toquinin lähettämiä vakoojia, jotka voisivat huomata heidät ja ilmiantaa heidät päälliköllensä. Ensi töikseen aikoivat ystävämme asettua leiriin.
Paikka, jossa he par'aikaa oleskelivat, oli aukeama, jommoisia amerikalaisessa aarniometsässä on niin runsaasti. Myrskyt ja aika olivat kaataneet puut paikalta ja muodostaneet siitä aukeaman, joka tarjosi miellyttävän lepopaikan matkustavaisille. Lähistöllä solisi pieni puro jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Tälle paikalle päättivät ystävämme leiriytyä. Keskelle aukeamaa virittivät he suuren nuotiotulen, söivät yksinkertaisen aterian ja heittäytyivät sitten pehmeälle ruohostolle lepäämään, kaikki muut paitsi kreivi Ludvig, joka oli päättänyt tehdä huomioita ystäviensä nukkuessa.
"Tule, Cesar!" sanoi hän koiralleen, joka katseli häntä viisailla silmillään. "Saammepahan nähdä, emmekö löydä niitä veijareita. Pst, pst — älkäämme häiritkö ystäviemme unta! Etsi, Cesar, etsi!"