Eläin totteli. Se nuuski hiukan maata ja kiiruhti sitten nopeasti isäntänsä edelle. Kreivi katsoi, olivatko hänen pistoolinsa ja kiväärinsä kunnossa, sitten hän seurasi koiraa pysähtyen silloin tällöin heittääkseen varovaisen ja vakoilevan silmäyksen ympärilleen. Koira juoksi leiripaikan yli metsään kuono melkein kiinni maassa. Sitten se heilutti häntäänsä aivankuin iloiten selvistä jäljistä ja päästi murisevan äänen.
Niin jatkui matkaa noin tunnin verran kreivi Ludvigin huomaamatta mitään erikoista. Niitä salaperäisiä ääniä, jotka välistä kaukaa tunkeutuivat hänen korviinsa, ei hän voinut selvittää. Vihdoinkin, lukuisien mutkien ja kiemurtelujen jälkeen, näki hän koiran pysähtyvän ja kuuli sen päästävän lyhyen murinan.
Kreivi vetäytyi piiloon — hän tiesi, mitä tuo murina merkitsi. Varovaisesti työntäen pensaitten oksat sivulle hän katseli vakoillen ympärilleen. Vaivoin hän sai tukahdetuksi kummastuksen huudon, jonka hän oli päästämäisillään huuliltaan. Sillä tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä paikalta, jossa hän seisoi, istui noin viisikymmentä intiaania suuren nuotion ääressä. Heidän keskellään oli kaksi vankia, jotka olivat niin lujasti sidotut lähellä oleviin puihin, etteivät he voineet tehdä pienintäkään liikettä. Toinen heistä näkyi olevan kokonaan vaipunut epätoivoon, kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan ja syvät huokaukset vavahduttivat hänen rintaansa, kun hän katseli onnettomuustoveriaan, nuorta tyttöä, joka oli aivan lyyhistynyt kokoon väsymyksestä ja tuskasta.
"Siellä he ovat!" kuiskasi kreivi Ludvig, joka tunsi kaiken veren virtaavan sydämeensä. Unhottaen kokonaan oman turvallisuutensa otti hän pistoolin kumpaiseenkin käteensä ja teki pienen liikkeen aivankuin aikoen viipymättä rientää avuksi onnettomille. Kuitenkin hillitsi hän itsensä aikanaan, sillä hänelle juolahti mieleen, että hän tuollaisen hyökkäyksen kautta uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan.
Melu, jota hän tyhmästi kyllä oli aiheuttanut, herätti intiaanien huomiota, ja he heittivät jo epäileviä silmäyksiä paikalle, jossa hän seisoi. Ludvig vetäytyi hiljaa takaisin välttäen ottamasta varomatonta askelta. — Pieninkin risahdus, ja hän olisi ollut hukassa! Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä araukanien leirillä — parasta oli palata toverien luo ja neuvotella heidän kanssaan, mitä oli tehtävä.
Tunnin kuluttua oli hän jälleen ystäviensä luona ja kertoi heille, mitä oli nähnyt. Curumilla ja Trangoil Lanec kuuntelivat tyyninä Ludvigin kertomusta, keskeyttämättä sitä; he näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa piippuihinsa, jonka he omantunnontarkasti polttivat loppuun. Valkoiset miehet olivat sitävastoin sangen rauhattomia; he olivat epätoivoissaan intiaaniystäviensä hitauden johdosta. Jos he olisivat noudattaneet omien tunteittensa ääntä, eivät he olisi viivytelleet minuuttiakaan, mutta he tiesivät, etteivät he ilman näitä kahta punaihoista saisi mitään aikaan — olipa sitten kysymys hyökkäyksestä, puolustautumisesta tai takaa-ajosta. Sentähden koettivat he hillitä levottomuuttaan.
"No, mitä nyt teemme?" kysyi Valentin vihdoin.
"Veljeni on kuumaverinen — hän ei saa toimia liian nopeasti!" vastasi Trangoil Lanec merkitsevästi. "Antinahuelilla on paljon sotilaita, me emme voita heitä muulla kuin viekkaudella. Meidän täytyy saada selville, mitä Toquin aikoo tehdä vangeilleen. Äkillinen hyökkäys pitäisi paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, jos olisi kysymys elämästä tai kuolemasta. Trangoil Lanec menee araukanien leirille. Toquin ei tiedä, mitkä siteet liittävät minut valkoisiin veljiini, eikä siis voi epäillä minua."
"Hyvä", sanoi Curumilla, "veljeni suunnitelma on viisas. Minä tahdon vain huomauttaa hänelle, että soturit, joiden luo hän menee, kuuluvat luultavasti Mustan Käärmeen heimoon. Trangoil Lanec tuntee näiden soturien petollisuuden ja viekkauden… hän varokoon siis!"
Toinen nyökäytti päätään.