"Mutta jos Toquin on jo huomannut meidät?"
"Se on luultavaa," arveli ulmen kohauttaen olkapäitään. "Curumilla hakisi silloin salaa apuväkeä haciendasta — mutta me emme saa menettää voimiamme, vaan meidän täytyy rauhallisina odottaa pahintakin."
"Siinä tapauksessa kuolemme mieluummin kuin sallimme, että nuo ryövärit saavat vankinsa jälleen käsiinsä", huudahti Ludvig kuumeisella päättäväisyydellä.
Kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja he ratsastivat kaksinkertaisella innolla eteenpäin. Trangoil Lanec oli ottanut johdon käsiinsä; hän kuletteli seuruetta monia, kiemurtelevia ja sinne tänne risteileviä polkuja pitkin, joita vain erämaan pedot olivat polkeneet. Ainoastaan intiaanit tuntevat salaisuuden kulkea aina oikeaan suuntaan näissä labyrinteissä. Kahdenkymmenen minuutin marssin jälkeen saapuivat matkalaiset Rio Pablo joelle, jonka he olivat muutamia tunteja sitten jättäneet jälkeensä aivan toisessa osassa vuoristoa. Joki oli noin puolen kilometrin levyinen; sen keskellä kohosi pieni särkkä. Nähdessään sen vaihtoivat Trangoil Lanec ja Curumilla voitonriemuisen silmäyksen. Kaikki istuutuivat nyt keinotekoiseen kanoottiin, jota he olivat jo kerran ennenkin käyttäneet kulkiessaan joen yli. Tällä saapuivat he vaikeuksitta turvapaikkaansa. Hevosetkin uivat sinne väsymyksestään huolimatta.
Koko päivä oli nyt kulunut vaaroissa ja vastuksissa, ja väsyneinä heittäytyivät nuo kuusi onnettomuustoveria maahan levätäkseen hiukan. Oli jo tullut pimeä, mikään ei häirinnyt luonnon salaperäistä hiljaisuutta. Vain silloin tällöin näkyi jonkun janoaan sammuttavan eläimen epäselvät ääriviivat kuun valossa kaukana joen rannalla, tai kuului susien valittavaa ulvontaa ja yöpöllöjen kirkunaa.
Yksinäisellä särkällä olevat matkalaiset koettivat nyt uskotella toisilleen, että he olivat pelastuneita, mutta siitä huolimatta kuuntelivat kaikki huolestuneina sekottautuiko yöllisiin säveliin jokin vieras ääni. Tiesikö Antinahuel heidän olevan täällä, vai olikohan hän joutunut väärille jäljille? Tätä kysymystä miettivät he lakkaamatta. Mutta mikään ei liikahtanut — kaikki olivat hiljaa, myöskin Cesar, jolle vartioiminen oli uskottu. Tällä tavalla kului yö pelossa ja vavistuksessa.
"No, pahin on kai nyt ohi", sanoi Valentin tyytyväisenä ulmeneille. "Koska Antinahuel ei ole vielä näyttäytynyt, niin ei meillä ole kai enää mitään peljättävää."
"Hiljaa!" komensi Curumilla. "Ettekö kuulleet jotain ääntä?"
Kaikki kuuntelivat — taas kuului ääni, joka muistutti huokausta.
"Se on Cesar… koira antaa meille merkin", huudahtivat ranskalaiset melkein yht'aikaa.