Kiiruusti juoksivat he rantaan, jossa koira vartioi, ja katselivat ympärilleen. He eivät huomanneet mitään erikoista, kaikkialla vallitsi sama hiljaisuus ja rauha kuin ennenkin. Ainoastaan korkea ruoho joen rannalla liikkui hiljaa. Hetkisen luulivat Valentin ja Ludvig, että heidän koiransa oli erehtynyt, mutta äkkiä he tunsivat päällikköjen, jotka olivat kiiruhtaneet heidän jälkeensä, tarttuvan heitä vyötäisistä ja paiskaavan heidät maahan. Useita laukauksia pamahti samassa. Kuulat löivät kallioita vasten, ja muutamia nuolia lensi niiden yli. Laukauksia seurasi villi ulvonta, johon kaiku vastasi toiselta rannalta.
Nuo neljä miestä ampuivat tähtäämättä intiaaneja, jotka hyökäsivät nyt esiin piilopaikastaan kuin parvi ahnaita petoeläimiä. Kaksi soturia kaatui. Tämä näkyi laimentavan hyökääjien intoa, ja yhtä pian kuin he olivat tulleet esiin; katosivat he nyt ruohostoon. He huomasivat, miten vähän hyötyä ampuma-aseista heille oli ja muuttivat sentähden menettelytapaansa. Antinahuel — hän oli soturien johtaja — jakoi heidät kahteen osastoon. Toisen tehtävänä oli kiinnittää vihollisen huomio puoleensa, sillaikaa kuin toinen Toquinin johtamana meni muutaman sadan askeleen päähän ylemmäksi joelle.
Puolustajat oivalsivat kuitenkin tämän juonen; he tiesivät, ettei heidän tarvinnut pelätä niitä araukaneja, jotka ampuivat heitä rannalta ja kiinnittivät siis kaiken huomionsa sille paikalle, jossa muut intiaanit kiireesti kyhättyine lauttoineen astuisivat maihin särkälle. Mutta sitä ennen etsivät he donna Rosariolle paikan, jossa tämä olisi turvassa kuulilta. Rauhallisina ja pelottomina odottivat he sitten vihollisen tuloa.
Nyt kulki jo ensimäinen lautta, jossa seisoi noin seitsemän — kahdeksan intiaania, virran mukana nopeasti särkkää kohti, ja peloittavasti ulvoen ja heilutellen aseitaan hyppäsivät intiaanit maihin. Mutta heidät vastaanotettiin sangen pontevalla tavalla. Epätoivon raivolla hyökkäsivät särkän puolustajat heidän kimppuunsa, ja intiaani toinen toisensa jälkeen kaatui maahan heidän voimakkaista iskuistaan. Intiaanit eivät olleet vielä selvinneet hämmästyksestään, ennenkuin neljä heistä ajelehti ruumiina kauas jokea pitkin. Mutta leikki ei vielä loppunut. Niinkuin vertajanoovat hyenat hyppäsi taas muutamia sotureja särkälle. Hetkisen raivosi kiivas taistelu molempien puolueiden kesken. Huolimatta ponnistuksistaan täytyi puolustajien kuitenkin vihdoin peräytyä erään vuorenseinämän taa, ja sieltä he ampuivat araukaneja, jotka turhaan etsivät suojaa.
Sillaikaa oli toinen lautta tuonut särkälle Antinahuelin ja noin kaksikymmentä soturia. Päällikön terävä katse huomasi heti don Tadeon ulmenien rinnalla ja raivoisa hymy vääristi hänen piirteensä. Hän antoi piiritetyille merkin neuvotellakseen heidän kanssaan, jonkatähden nämä heti lopettivat ampumisensa.
Pelkäämättä astui Antinahuel esiin, ja katse, jonka hän loi Curumillaan ja Trangoil Laneciin, näytti tahtovan tuhota heidät.
"Erehtyykö Antinahuel, vai näkeekö hän tosiaankin kaksi araukaniheimon turmeltunutta poikaa edessään? Kaksi kavaltajaa on liittynyt valkoisiin… punaisten miesten veri ei juokse heidän suonissaan!"
"Trangoil Lanec on yksi heimonsa päälliköistä!" vastasi ulmen ylpeästi. "Kuka voi nuhdella häntä? Hän ei ole pettänyt veljiään. Hän ei ole tähänasti ottanut osaa yhteenkään taisteluun kansaansa vastaan, sillä hän vihaa ainoastaan Antinahuelia, ei araukaneja."
"Pojallani on kaksinainen kieli, kuka uskaltaa uskoa häneen?" vastasi
Antinahuel pilkallisesti. "Minkätähden vihaa hän Antinahuelia?"
"Antinahuel on salakavala; hänen sydämensä unohtaa pian, mitä hänen suunsa puhuu!"