"Ystäväni, en voi kylliksi kiittää teitä avustanne. Sitä ei voi maksaa kullalla. En tule koskaan unohtamaan teitä, henkeni pelastajia, sillä ilman teidän apuanne en olisi päässyt kartanooni. Te olette nyt vieraitani, caballerot."
Näin sanoen jätti haavoittunut ranskalaiset. Hänet vietiin vuoteeseen, ja vieraita kestittiin hänen käskystään erittäin auliisti. Don Tadeon tila osottautui lähemmin tarkasteltaessa aivan vaarattomaksi ja voitiin toivoa, että hän jo viikon perästä saisi jättää vuoteensa. Kohtalo oli tällä kerralla suosinut häntä, hänen täytyi pitää pelastumistaan melkein kuolleista ylösnousemisena.
Don Tadeo Leon oli vartaloltaan komea, kuuden jalan pituinen mies. Hänen katseestaan kuvastui älyä ja voimaa, kaksi ominaisuutta, jotka tekivät hänet kykeneväksi johtamaan liittoa, jolla oli niin paljon vaaroja ja vastuksia. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aivan nuorena, ja hänelle oli jäänyt vain yksi ainoa tytär, joka oli aivan äitinsä kaltainen. Donna Rosario oli vasta kuusitoistavuotias. Hänen kauneutensa, nuorekas reippautensa ja hyvä sydämensä tekivät hänet erinomaisen rakastettavaksi olennoksi, ja se, joka katsoi hänen suuriin syvänsinisiin silmiinsä, tiesi, ettei niissä asunut mitään väärää ja epäpuhdasta. Jos hän olisi saanut tiedon lähipäivien tapahtumista ja Tadeon epätoivoisesta tilasta, olisi hän tullut aivan onnettomaksi — mutta hän ei saanut tietää mitään, ennenkuin hänen isänsä oli jo välttänyt kuoleman. Tästä hetkestä lähtien ei hän poistunut isänsä vuoteen vierestä, ennenkuin haava oli parantunut.
Vaikka Tadeo koettikin pitää salassa ihmeellisen pelastuksensa, levisi kuitenkin huhu siitä sangen nopeasti. Pian alettiin häntä kaivata ja huomattiin, ettei hän ollutkaan niiden kymmenen miehen joukossa, jotka oli ammuttu Plaza Mayorilla. Nyt olisi hän joutunut sangen suureen vaaraan, jolleivät hänen ystävänsä, jotka olivat saaneet tiedon hänen pelastuksestaan, olisi päästäneet häntä pulasta selittämällä, että Chakran oli nyt erään don Manuelin hallussa.
Niiden joukossa, jotka ensimäisinä tulivat tervehtimään Mustan Sydämen johtajaa hänen parannuttuaan, oli myöskin don Gregorio Peralta, eräs liiton mahtavimmista jäsenistä.
"Jumalalle kiitos ja ylistys, että hän säästi teidät meille", huudahti hän lämpimästi. "Mitään ei ole vielä menetetty, niinkauan kun te olette keskuudessamme. Kyvykäs johtajamme pitää kyllä huolen siitä, etteivät toiveemme joudu haaksirikkoon — eikö totta?"
"Tahdon koettaa parastani", vastasi Don Tadeo päättäväisesti. "Se side, joka yhdistää minut liittolaisiini, voi katketa ainoastaan kuolemani kautta. Ennen kaikkea täytyy meidän pyyhkiä armo ja sääliväisyys luetteloistamme — niinkuin meitä kohdellaan, niin täytyy meidänkin kohdella muita. Entinen don Tadeo de Leon on kuollut, nyt elää vain pimeyden kuningas. Varokoon se, joka tämän jälkeen sattuu tielleni. Tästälähtien vallitsee ainoastaan kostava kalpa, joka taistelee isänmaan puolesta!"
"Aivan niin", sanoi riemuiten don Peralta, joka huomasi, ettei hänen ystävänsä äly ja rohkeus olleet kadonneet sairauden takia. "Tästä hetkestä lähtien alkaa vasta todellinen taistelu meidän ja Bustamenten välillä. Älkäämme kadottako aikaa. Tieto pelastuksestanne on kohdannut vihollisiamme kuin salama kirkkaalta taivaalta. Käyttäkäämme tätä tilaisuutta hyväksemme."
"Aivan oikein", myönsi toinen, "ja tällä kerralla ei taistelu lopu, ennenkuin tyranni on kuollut. — Onko mitään erikoista tapahtunut viime aikoina?" sanoi hän johtaen puheen toisaalle. "Onko teillä mitään uutisia?"
"Ei. No niin… oletteko jo siksi vahva, että voitte seurata minua kotiini? Haluaisin nimittäin että tulisitte kuuntelemaan vakoojamme, Juaniton, raporttia."