"Haa, onko kaikki ponnistukseni siis turhat — täytyykö minun todellakin kuolla!" huudahti onneton epätoivoissaan. Levottomuus valtasi hänet, ja hän vaipui jälleen maahan. Muukalaiset olivat sillaikaa ehtineet hänen luokseen. He kumartuivat hänen ylitseen ja tarkastelivat häntä huolellisesti.
"No?" sanoi toinen kysyvästi.
"Hän elää", vastasi toinen. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut.
Viekäämme hänet syrjään."
Sanomatta sanaakaan käärivät he miehen suureen vaippaan ja kantoivat hänet paikalle, jossa kaksi hevosta levottomasti tömistellen jalkojaan odotti heitä. Onneton toipui heti, aukaisi silmänsä ja koetti kierittäytyä irti vaipasta. Miehet pysähtyivät ja laskivat hänet maahan.
"Kuka te olette, señor, ja kuinka olette joutunut näin surkuteltavaan tilaan?"
"Olen Tadeo Leon, Mustan Sydämen salaliiton johtaja", vastasi haavoittunut. "Jos teillä on pienintäkään säälintunnetta sydämissänne, niin laskekaa minut vapaaksi. Olen palkitseva teidät kuninkaallisesti."
"Me emme tarvitse mitään palkintoa", sanoi toinen miehistä, jotka olivat Valentin ja Ludvig. "Mutta jos tahdotte uskoa itsenne meidän haltuumme, niin ette pety. Onnettomuudeksi olemme muukalaisia, emmekä siis tiedä, minne viedä teidät."
"Oi, te tahdotte siis pelastaa minut. Kiitos, urhoolliset miehet", sanoi don Tadeo tuntien helpoitusta. "Tiedän kyllä erään keinon. Jollei minusta ole vaan teille kovin paljon haittaa, niin viekää minut Chakraniin, kartanooni — siellä tahdon olla isäntänänne ja kertoa teille elämäntarinani."
"Tapahtukoon niin", sanoi Valentin. Hän hyppäsi hevosensa selkään, otti don Tadeon eteensä satulalle, vihelsi koiraansa ja alkoi ratsastaa Chakrania kohti turvattinsa neuvojen mukaan. Ludvig seurasi häntä.
Pian saapuivat he Chakraniin. Kummastuneena otti sen hoitaja, Pepito, heidät vastaan. Hän ei voinut salata taikauskoista pelkoaan nähdessään kuolleeksi luulemansa isännän edessään. Don Tadeo selitti hänelle parilla sanalla kaikki, kehoitti häntä pysymään vaiti, kääntyi sitten ystäviensä puoleen ja puristi lämpimästi heidän käsiään.