"No niin", sanoi Valentin vihdoin. "Te olette urhoollisia miehiä, päälliköt, saatte seurata meitä."
Hän älysi nyt, että heillä olisi paljon hyötyä näistä miehistä, jotka olivat viettäneet koko elämänsä metsissä ja erämaissa. Hän jäi siis ystävänsä kanssa vielä joksikin aikaa intiaanikylään, ja sitten lähtivät he toveriensa ja pienen joukon seuraamana matkalle.
Puolen tunnin keskeytymättömän ratsastuksen jälkeen erosivat muut intiaanit paitsi Trangoil Lanec ja Curumilla heistä. Näiden seuraamina jatkoivat ranskalaiset matkaansa Suuren Käärmeen majoja kohti ja katosivat pian vuorien soliin.
IV. MUSTAN SYDÄMEN LIITTO.
Meidän täytyy nyt siirtyä ajassa hiukan taapäin tutustuttaaksemme lukijamme kertomuksemme toisiin henkilöihin. Siihen aikaan, josta alamme nyt kertoa, oli Chile tasavalta, ja se oli heittänyt Espanjan ikeen niskoiltaan. Mutta sen tila ei ollut tämän kautta kuitenkaan paljoa parantunut, sillä itsenäisyys oli ainoastaan näennäinen, ja hallitusta johti oikeastaan eräs mies, joka käytti hyväkseen vallitsevia olosuhteita ja palveli omia tarkoitusperiään. Se oli kenraali don Pancho Bustamente, sotilas, jonka ankaruudesta oli liikkeellä niin peloittavia huhuja, että häntä alettiin nimittää "El Verdugoksi" (pyöveli). Tavallisesta sotilaasta oli hän urhoollisuudellaan kohonnut armeijan korkeimmaksi päälliköksi. Vihdoin oli hänet kutsuttu sotaministeriöön. Mutta hän ei tyytynyt vielä tähänkään. Hänen suunnitelmansa oli yhdistää naapurivallat Araukania ja Bolivia Chileen ja päästä niiden hallitsijaksi diktatorin arvonimellä. Onnettomuudeksi ei kenraalilla ollut suurmiehen sydäntä, ja väkivaltaisten hankkeittensa kautta herätti hän vain vihaa niissä, jotka työskentelivät rajattoman vapauden puolesta. Kapinayrityksiä sattui toinen toisensa perästä, ja vihdoin muodostui salaliitto, joka vannoi surmaavansa tyrannin. Tätä kutsuttiin "Mustan Sydämen liitoksi."
Don Pancho Bustamente oli nyt tukalassa asemassa. Vaikka hän saisikin vallan käsiinsä, niin ei hänen henkensä olisi penninkään arvoinen, jollei hän voisi repiä rikki sitä verkkoa, joka kietoutui yhä tiukemmin hänen ympärilleen. Sentähden teki hän epätoivoisia ponnistuksia saadakseen salaperäisen liiton johtajan käsiinsä. Alussa olivat hänen yrityksensä turhat. Mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin, joka uhkasi tehdä Mustan Sydämen suunnitelmat mitättömiksi. Kymmenen kuuluisinta salaliittolaista saatiin nimittäin vangiksi Santiagossa, Chilen pääkaupungissa, ja heidät aiottiin mestata jo seuraavana päivänä.
Tämä tapahtui 5 p:nä toukokuuta v. 1835. Kaupungissa vallitsi raskas ja painostava mieliala. Ikkunat, parvekkeet ja kadut olivat täynnä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia miehiä ja naisia, joiden kasvot kuvastivat levottomuutta ja hämmästystä. Kuvernementinpalatsista tulvi lakkaamatta ratsastavia ordonanssiupseereja ja kasarmeista lähti suuria sotilasjoukkoja Plaza Mayorille hajoittamaan siellä olevia ihmisjoukkoja.
Äkkiä häiritsi synkkää hiljaisuutta kuusi kumeata kellonlyöntiä. Samassa tärisytti yksiääninen valitushuuto ilmaa, näkyviin ilmestyi joukko munkkeja, joita seurasi kymmenen vankia vartiostoineen. Komennushuudon: "Seis!" kaikuessa astuivat munkit syrjään, ja sotilaat muodostivat puoliympyrän, jonka keskelle tuomitut asetettiin. Katkeralla epätoivolla katseli Santiagon kansa, kuinka miehet, jotka olivat uhrautuvaisesti ja vapaaehtoisesti taistelleet isänmaansa vapauden puolesta, aiottiin surmata. Luultavasti olisi syntynyt kapina, jollei Bustamentella olisi tässä tilaisuudessa ollut apunaan niin suurta sotavoimaa, etteivät pelottomimmatkaan uskaltaneet nostaa meteliä. Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tuomio luettiin vielä kerran. Sotilaat, joiden piti täyttää se, asettuivat riviin. Kuin ukkosenjyrähdys pamahti yhteislaukaus. Nuo kymmenen uhria kaatuivat kuoliaina maahan. Sitten asettuivat sotilaat järjestykseen ja marssivat liehuvin lipuin ja toitottavin torvin ruumiitten ohi takaisin kasarmeihinsa. Ihmisetkin katosivat vähitellen, ja pian oli paikka, jossa kuolemantuomio oli toimeenpantu, autio ja tyhjä.
Hämäryys levitti jo harmaan huntunsa kaupungin yli, kun syvä huokaus äkkiä häiritsi kuolemanhiljaisuutta Plaza Mayorilla. Ruumisläjästä kohosi hitaasti kalpea, verinen pää, sitten tulivat vartalo ja kädet näkyviin, ja pian oli koko mies päässyt tukalasta asennostaan toveriensa ruumiitten alta. Mies heitti pitkän ja huolestuneen silmäyksen ympärilleen siveli sitten kädellään hikistä otsaansa ja mumisi kauhistuneena: "Jumalani, Jumalani, anna minulle voimia elää — tyttäreni tähden."
Ihmeellisellä kestävyydellä alkoi hän nyt nelinkontin ryömiä katedralia kohti jättäen tumman verijuovan jälkeensä. Hän pysähtyi ainoastaan muutamia kertoja, hengähti hiukan ja painoi kätensä haavaa vasten, josta vuosi sitä enemmän verta, mitä enemmän hän ponnisteli. Näin kulki hän noin kolmekymmentä askelta ja toivoi jo pääsevänsä pakoon, kun hän äkkiä näki kaksi miestä, jotka kulkivat suoraan häntä kohti.