"Minkätähden matkustavat muukalaiset sitten luotamme?"
"Tiedättehän, että olemme tulleet maahanne etsimään Antinahuelia. —
Meidän täytyy puhutella häntä."
Ulmenit vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. "Niinkuin kultahiuksinen veljeni haluaa" — tällä tarkoitettiin Valentinia. — "Antinahuel kuuluu Mustan Dumanasin heimoon ja oleskelee kylässään."
"Siinä tapauksessa lähdemme heti hänen luokseen."
"Veljeni eivät matkusta yksin", sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti. "Olen luvannut viedä heidät Antinahuelin luo, sillä on sangen vaarallista kulkea yksin punaisten miesten alueella. Kultahiuksinen veljeni on pelastanut henkeni — minä seuraan häntä."
"Trangoil Lanec puhuu hyvin. Myöskin Curumilla on kiitollisuudenvelassa veljilleen ja seuraa siis ystäviänsä."
"Mitä te puhutte, Ulmenit?" sanoi Valentin nousten nopeasti ylös. "Me olemme matkalaisia, ja olemme varustautuneet pahimpienkin sattumien varalta, emmekä saa siis yhdistää teidän kohtaloanne omiimme. Mitä sanoisivat teidän naisenne ja lapsenne siitä?"
"He odottaisivat paluutamme."
"Mutta mehän emme vielä tiedä, mitä tulee tapahtumaan puhuteltuamme miestä, jonka luokse valkonaamojen Suuri Kotka — siksi kutsutte varmaankin don Tadeo de Leonia — on lähettänyt meidät. Ei, ei, päälliköt, me kiitämme teitä ystävällisyydestänne, mutta sellaista uhrausta emme voi ottaa vastaan."
"Veljeni eivät tunne Llanoeneja. Kaksi miestä on mennyttä kalua, mutta neljä muodostaa jo taisteluvoiman", väitti Trangoil Lanec, ja äänellä, joka ei sallinut vastustamista, jatkoi hän: "Me emme jätä ystäviämme."