"Seitsemäntuhatta kolmesataa seitsemänkymmentäkuusi", vastasi ääni, joka oli divisionanjohtaja Pedro Nunezin.
"Voimmeko luottaa kaikkiin?"
"Ei."
"Kuinka monta epäröivää?"
"Neljä tuhatta."
"Voimakasta ja varmaa?"
"Noin kolme tuhatta. Heistä vastaan minä."
"Meillä on suuremmat sotavoimat, kuin mitä tarvitsemme. Kiitän teitä tulostanne, veljeni. Ennenkuin kaksikymmentäneljä tuntia on kulunut, saatte kuulla merkin, jota olette jo kauan odottaneet, ja pian jätämme tämän salaisen sodan taaksemme ja taistelemme kunniallisesti auringon kirkkaassa valossa. — Nyt", jatkoi don Tadeo, "on minun vaadittava oikeutta erästä jäsentämme vastaan, joka on tunkeutunut syvälle salaisuuksiimme ja monta kertaa kavaltanut meidät muutamasta kultapalasesta!" — Kokoontuneiden kesken syntyi suurta levottomuutta ja liikettä. "Niin niin, en petä teitä, niin on todellakin asianlaita. Minä kysyn teiltä, veljet, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen ihminen?"
"Kuoleman!" vastasivat liittoutuneet yksiäänisesti.
"No niin, sanon teille vielä kerran, että sellainen roisto on keskuudessanne. Tänään on eräs liittolaisistamme kaatunut murhaajan käden kautta ja kuitenkin — huomatkaa se — on meitä täysi määrä. Varmaankin on joku asiaankuulumaton hiipinyt kokoukseemme, kavaltaja, jonka luulen tuntevani. Astukoon hän siis esiin ja älköön pakoittako minua riistämään naamaria kasvoiltaan!"