Uusi kokous pidettiin jo kolmen päivän kuluttua. Naamioituna kuten tavallisesti lähti don Tadeo de Leon määräaikana uudelle kohtauspaikalle. Hänen otsallaan oli synkkä pilvi, sillä hän oli muutamia minuutteja sitten saanut tietää, että yksi liiton jäsenistä oli murhattu Santiagon kaduilla. Hän meni taloon ja kulki suuren vierashuoneen halki vieraitten ohitse huoneen perälle. Kellarinovi oli lukitsematta. Hän aukaisi sen ja katosi portaihin. Perimmäisessä huoneessa seisoi tumma olento, joka lähestyi häntä, kun hän astui sisään.
"Kuka siellä?" kysyi hän.
"Eräs, jolle yö ei ole pimeyttä", vastasi don Tadeo.
"Mitä haluatte?"
"Eikö ole kirjoitettu: Kolkuttakaa, niin teille avataan?"
"Aivan oikein. Kuka kutsuu?"
"Isänmaa!"
"Ja kosto!" jatkoi toinen matalalla äänellä ja astui sivulle.
Miehenkorkuinen kivi kääntyi syrjään seinässä aiheuttamatta vähintäkään melua, ja aukosta, joka tuli näkyviin, astui don Tadeo avaraan saliin. Sen kaikki neljä seinää olivat verhotut punaisilla tapeteilla. Salia valaisi katosta riippuva lamppu, jonka valossa don Tadeo näki noin sata miestä ympärillään, kaikilla kiiltävä miekka oikeassa kädessään. Sisäänkäytävää vastapäätä olevalla seinällä riippui pyhäinkuva kahden hiekkakellon välissä, joiden yläpuolella oli kaksi tikarilla kaiverrettua pääkallonkuvaa.
Huolimatta vierashuoneessa vallitsevasta melusta ei saliin kuulunut ainoatakaan ääntä. Nyt laskettiin läsnäolevat. Sata miestä. Don Tadeota näytti tämä tulos hiukan kummastuttavan, ja eräs kysymys pyöri hänen kielellään. Mutta hän tukahdutti sen ja aloitti heti keskustelun. Noin tunti kului keskeytymättömään neuvotteluun. Vihdoin kysyi don Tadeo: "Kuinka monta miestä on käytettävänämme?"