V. ANTINAHUEL.
Äsken kertomiemme tapahtumien jälkeisenä päivänä valmistautuivat Valentin ja Ludvig jatkamaan matkaansa. Don Tadeo ei tosin olisi tahtonut laskea heitä luotaan, mutta hänen täytyi tällä kertaa tyytyä mahdolliseen jälleennäkemiseen. Keskustelu hänen ja ranskalaisten välillä kesti sangen kauan.
"No niin, en tahdo kauempaa pidättää teitä", sanoi hän vihdoin, "sillä näen, että päätöksenne on peruuttamaton. Mihin suuntaan aiotte matkustaa?"
"Hm", vastasi Valentin hymyillen, "me olemme, kuten kai tiedätte, puoleksi onnenetsijöitä, ja mikä suunta hyvänsä kelpaa meille, jos se vain vie meidät päämääräämme. Me ratsastamme kai etelään."
"Se sopii sangen hyvin", arveli don Tadeo. "Kuulkaahan minua, ystäväni, Valdivian maakunnassa on suuri maatila, jossa käväisen pian itse — mikä estää teitä kunnioittamasta minua läsnäolollanne. Samalla voisitte myöskin tehdä minulle pienen palveluksen. Tarvitsen juuri nyt luotettavan miehen, joka vie erään tärkeän kirjeen araukanien ylipäällikölle. Jos te menette Valdiviaan, täytyy teidän matkustaa Araukanian halki. Asia ei tuottaisi siis teille suuria vaikeuksia."
"Todellakin, sehän sopii sangen hyvin!" sanoi Valentin. "Me suostumme. Sitäpaitsi emme ole vielä koskaan nähneet villejä, joten tehtävästä tulee olemaan meille vain hyötyä ja huvia."
"Sitä parempi… sallitteko minun antaa siis teille kirjeen?"
"Kenelle jätämme sen?"
"Sille Toquinille, josta äsken puhuin, — nimittäin Antinahuelille,
Auringontiikerille."
"Auringontiikerille. Ja missä oleskelee tämä herra, joka kantaa niin peloittavaa nimeä?"