"Katsos", sanoi Valentin ystävälleen. "Tuo on kai pelätty
Auringontiikeri. Mikä jalo ryhti tällä miehellä onkaan."
"Niin, mutta hänen katseensa on petollinen, ja hän puristaa huuliansa yhteen", sanoi toinen varoittavasti. "Minuun ainakin hän tekee epäluotettavan vaikutuksen."
"Hm, oletko odottanut näkeväsi Apollon? Sinä saat aina liian huonon vaikutuksen ihmisistä. Olen vakuutettu siitä, että tämä mies, joka todellakin näyttää oikealta roistolta, on pohjaltaan kunnon ihminen."
"Jumala suokoon minun olevan väärässä — mutta aavistan, että teemme tyhmästi ruvetessamme tekemisiin tämän miehen kanssa. Päämme voi joutua vaaraan."
"Ole rauhassa. Ainoa, jonka omistan, on pääni, ja sentähden olen varovainen sen suhteen", sanoi Valentin hilpeästi. "Meidän täytyy toimittaa tehtävämme. Eteenpäin siis!"
Hän kannusti hevostaan, ja Ludvig seurasi hänen esimerkkiään. He ratsastivat päällikön majalle. Antinahuel katseli heitä tarkasti, vaikka näytti siltä, kuin hänen huomionsa olisi ollut kiintynyt muutamiin käskyihin, joita hän jakeli. Sitten lähestyi hän nopeasti ja tervehti heitä kohteliaasti.
"Marry, marry — tervetuloa, muukalaiset! Veljeni astukoot Antinahuelin majaan ja ilostuttakoot häntä läsnäolollaan!"
"Kiitos rakastettavista sanoistanne, mahtava päällikkö!" vastasi
Valentin. "Me käytämme hyväksemme tarjoustanne."
Ranskalaiset astuivat hevostensa selästä. Toquinin käskystä vietiin nämä avaraan pihaan majan taakse.
Antinahuel osoittautui yhä sangen huomaavaiseksi ja kohteliaaksi, hän pyysi vieraitaan istumaan, asetti mateetä — erästä teelajia — heidän eteensä ja antoi sitten tuoda heille piiput, joista pian nousi sinisiä savupilviä. Sitten alkoi vasta keskustelu. Kun muukalaiset olivat vielä kerran kiittäneet päällikköä ystävällisestä vastaanotosta, sanoi toinen heistä: