Antinahuel oli saattanut vieraansa majan ulkopuolelle. Kauan seurasi hän heitä katseillaan ja vasta sitten, kun he katosivat näkyvistä, meni hän hitain askelin takaisin majaansa.
"Nämä miehet pettävät varmaankin minua", sanoi hän itsekseen. "Etteivät he muka osanneet lukea kirjettä, oli vain huono tekosyy. He eivät myöskään ratsasta Concepcioon. Ooh, he eivät luota minuun — no niin — Antinahuel on kyllä varuillaan."
Hän hymyili pirullisesti. Sitten kääntyi hän sotilaittensa puoleen ja sanoi:
"Minun täytyy lähteä… heti! Tärkeät asiat vaativat minun läsnäoloani
Valdiviassa. Kaksikymmentä soturia seuratkoon minua!"
Hän valitsi sotilaistaan kaksikymmentä luotettavinta miestä ja läksi sitten viivyttelemättä matkalle.
Meidän täytyy nyt huomauttaa, ettei Antinahuel aikonut mennä suoraan Valdiviaan — samannimisen maakunnan pääkaupunkiin — vaan "Kuolleitten kentälle", joka sijaitsee araukanien alueella tunnin matkan päässä siitä. Täällä piti hänen tavata kenraali Bustamente ja neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista.
"Kuolleitten kenttä" oli suuri tasanko, jossa kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, ja jota ympäröivät metsäiset vuoret. Pieni joki jakoi sen kahteen osaan. Tämän joen rannalla seisoi suuri koristettu teltta molempia pelättyjä päällikköjä varten. Siellä täällä ruohostossa kuljeskeli villilampaita, jotka katosivat heti kuullessaan epäilyttäviä ääniä.
Se tapahtuikin nyt. Kahdelta eri suunnalta kuului yht'äkkiä hevosten kavioiden kopsetta, ja paikalle ilmestyi kaksi pientä joukkuetta, nimittäin kenraali Bustamente esikuntansa ympäröimänä ja Antinahuel sotureineen.
Niin pian kuin joukot kohtasivat toisensa, ammuttiin laukaus — merkiksi ystävällisistä aikeista — ja sotilaat ja intiaanit asettuivat heti johtajiensa taakse, jotka hyppäsivät hevosiensa selästä.
Don Pancho Bustamente ja Antinahuel näkivät nyt ensi kerran toisensa.