Päällikkö seurasi poisrientävää kenraalia kauan katseellaan, sitten levisi äkkiä pirullinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen: "Muukalaiset taistelkoot ensin keskenään, pian tulee minunkin vuoroni ottaa osaa taisteluun."
Kalpein kasvonpiirtein ja katse tähdättynä alituisesti Valdivian torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, jotka kohosivat yhä korkeammalle taivaanrannassa, ratsasti don Bustamente sillaikaa sotilaittensa etunenässä Valdiviaa kohti.
Puolen peninkulman päässä kaupungista pysähdytti kenraali joukkonsa ja antoi sotilaiden levätä hetkisen. Hän jakoi heidät kahteen joukkoon, joiden oli määrä hädän hetkellä auttaa toisiaan. Keihäsmiehet saivat käskyn nousta satulaan ja tukea jalkaväkeä. Ratsumiesjoukon tuli jäädä muutamien satojen metrien päähän kaupungista yllättääkseen sieltä pakenevan vihollisen, jos hyökkäys nimittäin onnistuisi.
Kun kaikki valmistukset olivat tehdyt, lausui Bustamente muutamia tulisia sanoja sotilailleen. Sitten asettui hän joukkonsa eteen ja rynnistys alkoi. Pian olivat he pistoolin kantomatkan päässä kaupungista. Syvä hiljaisuus, joka vallitsi kaupungin ympäristöllä ja muodosti täydellisen vastakohdan meluavalle kaupungille, tuntui kenraalista hiukan omituiselta. Jospa tähän luonnottomaan hiljaisuuteen sisältyikin joku ansa. Ajattelematta tätä kuitenkaan sen enempää ratsasti hän kaupunkia kohti. Ensimmäinen osasto ei ollut vielä kohdannut mitään esteitä ja toinen seurasi sitä.
Samassa kuului edestä, takaa ja molemmilta sivuilta kovaa kirkunaa ja suuri ihmisjoukko aivankuin maasta nousseena ympäröi äkkiä heidät. Don Bustamente oli saarrettu, hän oli mennyt kuin rotta loukkoon.
Nyt seurasi epätoivoinen taistelu. Hämmästyneet sotilaat muodostivat heti rintaman eteen ja taakse ja hyökkäsivät raivokkaasti kaksinkertaista muuria vastaan, joka ympäröi heitä. Mutta heidät työnnettiin verissä päin takaisin. Kenraali heitti epätoivoisia katseita ympärilleen löytääkseen jonkun pelastavan aukon tässä pajunettimuurissa, mutta turhaan, yhä tiukemmin kietoutui verkko heidän ympärilleen, ja hetki lähestyi, jolloin heidän oli pakko sortua ylivoiman alle.
Tällä ratkaisevalla silmänräpäyksellä keräsi don Bustamente ympärilleen noin viisikymmentä uskollista sotilastaan, jotka olivat päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua, ja koetti viimeisen kerran murtaa saarrosketjun. Taistelu jatkui kiiltävin asein. Kenraali antoi sapelinsa heilahdella sinne tänne ja kohottautuen jalustimensa avulla satulassa löi hän kuoliaaksi jokaisen, joka asettui hänen tielleen. Mutta äkkiä tunkeutui taistelevien joukosta esiin mies, jonka nähdessään kenraali antoi tahdottomasti aseensa vaipua. Se oli don Tadeo de Leon, hänen verivihollisensa.
"Haa, sinä paholainen", huudahti Bustamente raivostuneena. "Odotahan, tahdon käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja lähettää sinut takaisin helvettiin, mistä olet tullutkin!"
Hänen vastustajansa hymyili halveksivasti.
"Teidän hetkenne on lyönyt, don Pancho Bustamente", sanoi hän kylmästi.
"Te olette joutunut Mustan Sydämen käsiin."