Viereinen huone oli jokseenkin suuri, mutta sitä valaisi ainoastaan yksi soihtu, joka oli kiinnitetty seinään. Siellä seisoi kaksi miestä vastapäätä toisiansa, molemmat intiaaneja, toinen ylpeänä, suoraryhtisenä ja arvokkaana, toinen — Rosario tunsi hänet muukalaiseksi, joka oli äsken vienyt hänet majaan — kunnioittavassa asennossa.
"Mistä johtuu", kysyi edellinen, "ettei Antinahuel näe Joania edessään?"
Toinen näkyi viivyttelevän vastaustaan ja pyöritteli hattunsa lieriä sormiensa välissä.
"Myskirotta on Joanin ystävä — hän on lähettänyt minut tänne asemastaan."
Se kuului aivankuin anteeksipyynnöltä.
"Millä oikeudella jättää Joan toisen suoritettavaksi käskyt, jotka
Antinahuel on antanut hänelle?"
"Joan on matkustanut Concepcioon, hän seuraa erästä valkoista naista, jonka silmät loistavat kuin tähdet yöllä."
Antinahuel — sillä hän se todellakin oli — heitti uhkaavan katseen edessään seisovaan mieheen. "Poikani kutsuu itseään Myskirotaksi? — Mistä hän tulee?"
"Valkoihoisten kylästä. Myskirotta on heimonsa ulmen."
"Hyvä", sanoi Antinahuel nähtävästi rauhoittuneena. "Voinko uskoa poikaani?"