Ennenkuin Antinahuel oli astunut telttaansa neuvotellakseen kenraali Bustamenten kanssa, oli hän antanut sotilailleen erään salaisen tehtävän, jonka tähden nämä heti lähtivät Joanin johdolla Valdiviaan. Meidän täytyy nyt huomauttaa ystävälliselle lukijalle, että viekas Toquin oli jo ennen antanut tarkasti vartioida Don Tadeon toimia, ja että hän siis tiesi tämän olevan Valdiviassa. Olipa hän vielä saanut salaisia tietoja hänen suunnitelmistaankin. Kun hän näki siis toisen vastustajansa — sellaisena piti hän Bustamentea — hyökkäävän keskelle kuulasadetta, käytti hän tilaisuutta hyväkseen masentaakseen toista tuntuvalla iskulla. Tässä käytti hän hyväkseen erästä don Tadeon palvelijaa, jonka hän oli houkutellut puolelleen ja joka täytettyään tehtävänsä, — niinkuin Curumilla oli arvannutkin — oli tapettu. Tiedämme jo millä tavalla ryöväys tapahtui.
Kun donna Rosario näki kreivi Ludvigin kaatuvan tuntemattomien murhaajien tikarien lävistämänä, kauhistui hän niin suuresti, että meni tainnoksiin. Kun hän jälleen heräsi, näki hän ympärillään noin kaksikymmentä soturia, joita hän vain vaivoin saattoi tarkastella, sillä joku peitteentapainen oli heitetty hänen kasvoillensa.
Hän makasi pitkin pituuttaan muuliaasin selässä kahden tavarasäkin välissä. Köysi, joka oli kiinnitetty hänen lantioilleen, esti häntä nousemasta ylös, mutta kädet olivat vapaat. Varovaisesti veti hän peiton syrjään ja katseli ympärilleen. Hänen ryöstäjänsä, hän näki heidät nyt selvästi, olivat intiaaneja, jotka ratsastivat kapeaa tietä pitkin kahden vuoren välitse.
Mitä aiottiin hänelle tehdä? Minne häntä vietiin? Rosario ei voinut vastata näihin kysymyksiin, ja koettaessaan selvittää niitä tunsi hän oman voimattomuutensa. Hänen vangitsemisestaan oli varmaankin kulunut pitkä aika, sillä hevoset ja muuliaasit näkyivät olevan sangen väsyneitä ja liikkuivat hitaasti.
Oli tullut pimeä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Ainoastaan kerran oli Rosario kuulevinansa omituista melua takaapäin. Sillä ei kuitenkaan nähtävästi ollut mitään merkitystä, koska hänen seuralaisensa eivät välittäneet siitä. Hän tuli melkein iloiseksi kuullessaan äkkiä kaukaa kiukkuisaa haukkumista, joka kuului yhä selvemmin ja selvemmin ja johon sekottui pian naisten ja lasten ääniä. Samassa pysähtyi joukko.
Nuori tyttö heitti varovaisia silmäyksiä ympärilleen. Soihtujen valossa, jotka lepattivat tuulessa, eroitti hän rakennuksien ääriviivoja ja muutamien olentojen varjoja, jotka liikkuivat hänen ympärillään. Ratsastajat laskeutuivat maahan hevostensa selästä ja riisuivat ne huolehtimatta vielä kuitenkaan hänestä. Äkkiä tunsi hän jonkun tarttuvan hänen muuliaasinsa ohjaksiin. Kuului huuto: "Arreau!", jota tavallisesti käytetään hoputeltaessa eläintä kulkemaan. Oliko hän sittenkin erehtynyt? — Eivätkö he olleetkaan vielä saapuneet päämääräänsä?
Noin kymmenen minuutin kuluttua pysähtyi aasi uudestaan ja eräs henkilö, jonka nähdessään hän tahdottomasti kauhistui, lähestyi häntä. Kysymyksessä oleva mies oli puettu chileläisen talonpojan pukuun ja hänellä oli päässään vanha panamahattu, joka suurimmaksi osaksi peitti hänen kasvonpiirteensä. Sanomatta sanaakaan veti hän peiton syrjään, päästi irti köydet, joilla Rosario oli sidottu muulin selkään, otti hänet kevyesti kuin lapsen käsivarsilleen ja kantoi hänet erääseen majaan, jonka ovi oli auki. Samalla, kun hän laski Rosarion maahan, kumartui hän hiukan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Ole rohkea ja toivo."
Ennenkuin donna Rosario ennätti tehdä kysymystäkään, nousi mies jälleen ylös ja jätti majan, jonka oven hän sulki jälkeensä.
Epävarmana katseli nuori tyttö oikealle ja vasemmalle löytääkseen arvoituksen ratkaisun. Kuka oli tuo vieras lohduttaja? Kummallista, nuo neljä sanaa, jotka tuntematon oli kuiskannut hänen korvaansa, olivat palauttaneet hänen mielenmalttinsa — hän tiesi nyt, että ystävä vartioitsi häntä salaa.
Paikka, missä hän oli, oli aivan pimeä. Alussa ponnisteli hän turhaan nähdäkseen joitakin esineitä majassa, mutta pian tottuivat hänen silmänsä pimeään, ja hän huomasi nyt vastapäätä itseään heikon valojuovan, joka tunkeutui majaan oven raosta. Varovaisesti, ettei vain herättäisi jonkun näkymättömän vartijan huomiota, hiipi hän lähemmäksi sitä. Valo tuli selvemmäksi ja nyt kuuli hän myöskin ääniä. Painaen silmänsä niin lähelle rakoa kuin mahdollista kuunteli ja katseli hän jännittyneenä.