"Siihen suostumme. Me emme unhoita koskaan teidän hyväntahtoisuuttanne, päällikkö."
"Trangoil Lanec — Syvä Laakso — täyttää ainoastaan velvollisuutensa.
Valkoiset veljeni seuratkoot minua, majani ei ole kaukana."
Ateria oli aikoja sitten loppunut, ja intiaanit nousivat hevostensa selkään. Ludvig ja Valentin seurasivat heidän esimerkkiään. Päällikön viittauksesta lähti pieni joukko liikkeelle, puelka-sotilaat poistuivat joelta ja ratsastivat höllin ohjaksin täyttä laukkaa vuoria kohti.
II. MACHI.
Kahden tunnin kuluttua saapuivat ystävämme kylään, joka sijaitsi kahdeksantoista peninkulman päässä Araukasta — Araukanian pääkaupungista — Karampanguesin rannalla keskellä vuoristoa. He saapuivat sinne juuri parhaaseen aikaan tullakseen omituisen tapauksen todistajiksi. Erään majan eteen oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, etupäässä naisia ja lapsia, ja sen oviaukolla makasi intiaanin ruumis. Lukuisista sulkakoristeista päättäen oli vainajalla ollut sangen korkea asema kansansa keskuudessa. Ympärillä seisovien kirkuna, intiaanien rumpujen huumaava ääni, koirien katkeamaton ulvonta — kaikki tämä sai aikaan niin hirvittävän melun, että Valentin ja Ludvig tunsivat halua antaa hevostensa jälleen nelistää.
Ruumiin vieressä keskellä väkijoukkoa seisoi vanha, isokasvuinen, villinnäköinen mies. Hän oli puettu naisen pukuun. Mies väänteli ruumistaan hirveästi ja päästi tuon tästäkin peloittavan ulvonnan. Hän oli Machi — heimon poppamies. Näillä liikkeillään puolusti hän kuollutta Guekubun, pahan hengen, hyökkäyksiä vastaan, joka tahtoi anastaa hänet.
Äkkiä antoi Machi merkin, ja sekä musiikki että valitushuudot taukosivat heti. Guekubu oli nähtävästi voitettu, ja ruumis joutui nyt Pilliaun, valkeuden jumalan, haltuun. Poppamies oli hetken ääneti ja kääntyi sitten yleväpiirteisen ja käskevän näköisen miehen puoleen, joka keihääseensä nojaten seisoi hänen edessään.
"Suuren Jäniksen mahtavan heimon päällikkö", alotti hän. "Sinä näet tässä isäsi, urhoollisen Apo-Ulmenin, Karhunkynnen, joka niin synkällä tavalla riistettiin meiltä. Kiitos Pilliau-jumalan, ei hänen tarvitse enää pelätä pahaa henkeä, ja nyt metsästelee hän autuaitten sotilaitten kanssa taivaan präärioilla. Kaikki tavat on täytetty, ruumis voidaan haudata."
"Odotahan", keskeytti päällikkö. "Isäni on kuollut, mutta minä tahdon tietää, kuka on tappanut hänet. Soturi on sitkeä eikä kuole niin helposti. Kuka on siis sammuttanut hänen elämänsä lähteen? Vastaa minulle, sinä Machi, jonka Pilliau on täyttänyt hengellään… minä tahdon tietää murhaajan nimen. Sydämeni on täynnä surua eikä tule tuntemaan helpoitusta, ennenkuin olen kostanut isäni kuoleman."
Kuullessaan nämä surevan sanat valtasi vavistus joukon. Kaikkien katseet kääntyivät poppamieheen, joka kädet ristissä rinnalla ja katse maahan vaipuneena seisoi heidän edessään. Päällikön vaatimus ei ollenkaan hämmentänyt eikä kummastuttanut häntä. Hän oli nähtävästi odottanut sitä ja seisoi nyt sangen miettiväisessä asennossa, joka yhä enemmän ylensi hänen arvoaan väkijoukon silmissä.