Oli juuri mantaza del ganado, — karjan teurastusaika, — ja peonit olivat muutaman askelen päähän haciendasta laittaneet aitauksen, johon he päästivät elukat. He eroittivat laihat lihavista, jotka yksitellen päästettiin aitauksesta.
Puolikuunmuotoisella lyömäaseella, jossa oli terävät piikit jalanmitan päässä toisistaan, leikkasi vaquero, joka oli piiloutunut aitauksen veräjän luo, perin taitavasti eläinparkojen takajalkojen kintereet poikki sitä mukaa kuin ne juoksivat hänen ohitseen.
Jos hän sattumalta iski harhaan, mikä tapahtui harvoin, ratsasti toinen vaquero täyttä lentoa eläimen perään, sinkautti suopungin sen sarviin ja piti sitä paikallaan, kunnes edellinen oli leikannut jänteet poikki.
Huolettomana nojautuen haciendan porttia vastaan näytti muuan nelisenkymmenen ikäinen mies, jolla oli yllään aatelisen tilanomistajan upea puku, olkapäillä loistavanvärinen zarape, ja jonka päätä vähintäin viisisataa piasteria maksanut panamahattu suojeli laskevan auringon viime säteiltä, johtavan tätä työtä, polttaen maissipaperista kierrettyä savukettaan.
Hän oli ylhäisen näköinen herra, jolla oli hoikka, sorea, hiukan notkoselkäinen, mutta varsin suhteellinen vartalo; hänen hienot kasvonpiirteensä, joissa oli lujuutta ja varmuutta, todistivat vilpittömyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea rautaista tahtoa. Hänen suuret, mustat silmänsä, jotka olivat tuuheitten kulmakarvojen varjossa, olivat verrattoman kauniit, mutta heti kun tavallista suurempi vastoinkäyminen nosti hänen ruskettuneelle iholleen punertavan kajastuksen, kävi hänen katseensa kiinteäksi ja niin voimakkaaksi, ettei kukaan voinut sitä kestää, vaan se pani rohkeimmankin epäröimään ja vapisemaan.
Äärimmäinen hienous ja ennen kaikkea hänen olemuksessaan esiintyvä ylimystön leima ilmaisivat heti ensi silmäykseltä, että tämä mies kuului puhtaaseen ja jaloon kastilialaiseen rotuun.
Hän olikin don Ramón Garillas de Saavedra, vastikään kuvailemamme
Hacienda del Milagron omistaja.
Don Ramón Garillas kuului espanjalaiseen sukuun, jonka päämies oli ollut Cortezin paraimpia upseereita ja asettunut asumaan Meksikoon senjälkeen, kun tuo nerokas seikkailija niin ihmeellisellä tavalla oli valloittanut tämän maan.
Ruhtinaallisen omaisuuden perijänä, mutta espanjalaisten viranomaisten hylkäämänä, koska hän oli mennyt naimisiin erään sekarotuisen aztekinaisen kanssa, hän oli kokonaan antautunut maittensa viljelykseen ja laajojen tilustensa parantamiseen.
Oltuaan seitsemäntoista vuotta naimisissa hän oli nyt suuren perheen päänä; siihen kuului kuusi poikaa ja kolme tytärtä, siis kaikkiaan yhdeksän lasta, joista Rafael, sama, jonka olemme nähneet niin häikäilemättä surmaavan vaqueron, oli vanhin.